torstai 7. elokuuta 2014

Hellelukemista: Kathryn Stockettin The Help

Helteisen heinäkuun kirjakerhokirja oli Kathryn Stockettin The Help (2009, Penguin Books), jonka Laura Beck on suomentanut nimellä Piiat. Luin suomennoksen pari vuotta sitten, mutta nyt piti virkistää muistia alkukielellä, mikä toikin lisää sävyjä tekstiin, joka on osittain kirjoitettu afrikkalaisamerikkalaisella englannilla. Kirjakerho pidettiin syvän etelän hengessä vilpoisalla ja vihannalla kuistilla, jolla tarjoiltiin mm. virkistävää jääteetä ja herkullista gumboa. Ai että!

The Help sijoittuu 1960-luvun alun Mississippiin, jossa rotuerottelu on vielä voimissaan: afroamerikkalaiset  kotiapulaiset hoitavat valkoihoisen keskiluokan kodit ja kasvattavat sen lapset. Ja asetelma on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Rotuerottelun päättävä Civil Rights Act of 1964 on vasta kulman takana.


Etelän kotiapulaisten tarina kerrotaan kolmen naisen äänellä: viisikymppinen, viisas Aibileen on hoitanut valkoisten lapsia koko ikänsä; pahasuinen ja kipakka Minny on Jacksonin paras ruoanlaittaja, ja valkoihoinen plantaasinperijätär Skeeter haaveilee vastoin äitinsä toiveita kirjailijan ja toimittajan urasta ja kaipaa kotiapulaistaan Constantinea, joka hänet käytännössä kasvatti. Koko tarina tapahtuukin kodin piirissä, naisten todellisuudessa, naisten kesken – ja läikkyy vasta loppumetreillä läpi koko yhteiskunnan. 

Kun Skeeter saa ensimmäisen toimittajantyönsä ja pyytää Aibileenin apua kodinhoitopalstansa kirjoittamiseen, orjuudesta alkaneet, rotuerottelun pystyttämät rajat alkavat hämärtyä ja ratista. Lopulta kolmen lähtökohdiltaan varsin erilaisen naisen tarinat lomittuvat tavalla, jolla on kumouksellisia seurauksia. Ystävyys voi kukoistaa odottamattomissa paikoissa, ja yhteisössä on voimaa, hyvässä ja pahassa.

Koska Suomessa on vissiin kuumin kesä 50 vuoteen, lukijan oli helppo samastua myös The Helpin pakahduttavaan helteeseen ja selkärankaa ja polvitaipeita pitkin valuvaan, jatkuvaan hikinoroon. Ja siihen, miten eri asia on siemailla jääteetä uima-altaan laidalla kuin raataa tuntikaupalla ilmastoimattoman talon keittiössä polyesterisukkahousuissa. (Edellinen valokuva on muuten lavastettu: piti lukea mökillä kirjaa laiturilla, väänsinkin senkin viikonlopun duunia sisätiloissa 30 asteessa sans air-conditioning. Vaikkei ny voi verrata enkä mää sillä.)

Vaikka aihe on vakava, kirja on myös hauska: ahneella on totta tosiaan paskainen loppu. Loppu on muutenkin kaikin puolin tyydyttävä happy end, jossa kaikki kääntyy parhain päin, mutta mitäpä muuta sitä kesäkirjalta haluaisi? (Ja ainahan sitä toivoo onnellista loppua, jos sattuu rakastumaan kirjan rakastettaviin hahmoihin.)

Kaiken kaikkiaan hieno kirja: vetävä ja viihdyttävä lukukokemus ja samalla hyvä muistutus siitä, että miten vähän aikaa sitten rotuerottelu oli arkipäivää myös länsimaisessa yhteiskunnassa, herranjestas.
 
Hannen fiiliksiä samaisesta teoksesta voi lukea tästä.