Barcelonan varjoisilla kujilla

Vaikka edellisessä postauksessa uhosinkin, etten lue juuri mitään kahta kertaa, niin hahhaa, luenpas. Jos on painava syy. (Ja myös siksi, että minulle on suotu unohduksen lahja: en muista lukemieni kirjojen juonia tai elokuvien loppuja juuri koskaan, joten jokainen kerta on tavallaan aina eka.)

Niin tai näin, luin kuitenkin Carlos Ruiz Zafónin (2001) Tuulen varjon (Sombra del Viento, suom. Tarja Härkönen, Otava, 2004) ensimmäisen kerran vuosia sitten ja rakastuin heti niin tarinaan, romaanin henkilöihin kuin salaperäiseen Barcelonaankin. Sitten unohdin koko kirjan, kunnes vuosia myöhemmin, viime kesänä, löysin Zafónin koko tähänastisen Barcelona-trilogian kirja-alesta sopivasti juuri ennen häämatkaamme, jonka määränpää oli heinäkuisen helteinen Barcelona.

En ehtinyt lukea kirjoja ennen reissua, mutta mieheni aloitti Tuulen varjon häämatkan viime metreillä. Ja luki sitten trilogian seuraavan osan. Ja seuraavan. Ja haluaa nyt palata Barcelonaan. On nimittäin joitakin kirjoja, joiden maailmaan haluaa jäädä ja unohtua pitkäksi aikaa. Tuulen varjo on tällainen.

Tarina alkaa, kun isä vie 10-vuotiaan Daniel Semperen Barcelonan tarkimmin vartioidun salaisuuden äärelle: tainomaiselle unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä, korkeuksiin kurottavien, sokkeloisten kirjahyllylabyrinttien seasta Danielin on valittava yksi kirja ja varmistettava, ettei se unohdu koskaan.

Daniel valitsee Julián Caraxin Tuulen varjon ja ihastuu niin, että yrittää etsiä käsiinsä kirjailijan koko tuotannon. Pian käy ilmi, että joku toinenkin on samalla asialla, muttei lukeakseen teoksia, vaan hävittääkseen ne. Käynnistyy melkoinen salaisuuksien ja valheiden vyyhti, joka vie sankarimme seikkailulle Barcelonan ylhäisimpien ja alhaisimpien koteihin ja palatseihin, ystävyyden, petoksen ja suuren rakkaustarinan alkulähteille.

Tuulen varjo sijoittuu Francon ajan alun repaleiseen ja pelokkaaseen Barcelonaan, jossa kuolema on koko ajan läsnä, muun muassa diktatuuria symboloivan komissaario Fumeron hahmossa. Yhtä lailla läsnä on kuitenkin myös elämä, koko kirjollaan ja kurjilla ihmiskohtaloillaan, romanttisina kiemuroina ja kaiken voittavina rakkaustarinoina.

Lukija saa seurata Danielin kasvua pikkupojasta nuoreksi mieheksi värikkäiden ystävyyssuhteiden, haparoivien erotiikan ensiaskelten ja hurjien juonenkäänteiden läpi. Kieli on eteläeurooppalaisen yltäkylläistä, hauskaa, mahtipontista, tarkkaa, viettelevää ja huikentelevaisen liioittelevaakin, tarpeen mukaan

Kirjassa on 647 sivua, muttei yhtään liikaa. Juoni on niin jännä ja uskomaton ja kuitenkin omassa maailmassaan ihan uskottava, että loppu tulee sittenkin liian nopeasti. Onneksi Zafón on kirjoittanut muutakin: kirjahyllyssä odottaa kaksi seuraavaa osaa.

Clara Barceló asui täällä.

Suosittelen Tuulen varjoa varauksetta kaikille, jotka rakastavat vanhojen kaupunkien sokkeloisia kujia, kohtalokkaita rakkaustarinoita, adjektiivien ryöstöviljelyä, koukeroisia lauseita, vanhojen kirjojen tuoksua ja ajatusta siitä, että kaikki mitä luemme, muokkaa elämäämme tavoilla, joista emme olisi osanneet uneksiakaan.

On palattava Barcelonaan, pian. Kakkososa Enkelipeli odottaa jo yöpöydällä.