torstai 13. helmikuuta 2014

Paluu Barcelonaan

Koska Tuulenvarjo oli niin kertakaikkisen lumoava, piti saada äkkiä lisää samaa huumetta. Hotkaisinkin Carlos Ruiz Zafónin (2008) Enkelipelin (El juego del ángel, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, Otava, 2009) muutamassa viikossa. Se on saavutus, koska olin tästä ajasta valtaosan joko äärimmäisen väsynyt tai räkäinen (mikä väistämättä vaikutti lukukokemukseen) ja koska kirjassa on hurjat 607 sivua.


Ollaan siis jälleen Barcelonassa, tutulla Tuulen varjon näyttämöllä, mutta vaikka Semperen kirjakauppa ja Unohdettujen kirjojen hautausmaa ovat tässäkin juonessa oleellisessa osassa, tunnelma on tyystin toisenlainen. Takakansi mainostaa Enkelipeliä Tuulenvarjon "pahaksi sisarpuoleksi". Teos onkin siskoaan huomattavasti synkempi, hurjempi ja hurmeisempi.

Enkelipeli rakentuu nuoren Davíd Martínin kirjallisten ambitioiden ympärille. Kunnianhimoinen ja taitava kirjailijanalku lukee Dickensin Suuria odotuksia, rakastuu tekstiin ja elättää pian itsensä kirjoittamalla kotikaupunkinsa katujen innoittamaa, melodramaattista ja veristä kioskikirjallisuutta "kirottujen kaupungista", kunnes saa mystiseltä kustantajalta tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Palkkiona on mielin määrin rahaa ja terveyttä, niin ettei mieheltä mitään enää puutu, tosin siinä sivussa saattaa joutua ikään kuin myymään sielunsa. No, Martín hyväksyy tarjouksen ja ryhtyy töihin, eikä aikaakaan kun tämänkin teoksen sankari on keskellä huimaa mysteeriä ja goottilaisia kauhukertomusta, jossa teksti ja todellisuus alkavat sekoittua niin, ettei lukija enää tiedä mitä uskoa. Taas seikkaillaan hautuumailla, Ravalin kaduilla, bordelleissa ja pensionaateissa sekä kaupungin hienoimmissa huviloissa.

Lukiessani en voinut olla vertailematta teoksia keskenään. Niissä on paljon samaa, mutta siinä missä Tuulen varjo on kuitenkin täynnä ilonpilkahduksia, Enkelipeli synkkenee surkeasta lähtötilanteestaan aina vain kurjempiin käänteisiin hirvittävällä syöksykierteellä. Tuulen varjon Daniel Sempere on sympaattinen kertoja; Davíd Martín aika ikävä tyyppi (ja jokseenkin epäluotettava kertoja). Tuulen varjossa jokin tainomainen kannattelee tarinaa, mutta lukija uskoo kirjan maailmaan koko ajan; Enkelipelissä juonenkäänteiden uskomattomuus tekee lukukokemuksestakin kirjallisen pelin, jonka avain pakenee lukijaa koko ajan. Ärsyttävää! Koukuttavaa!

Niin tai näin, siinä missä Tuulen varjo ylistää kirjoja ja tarinoita jotenkin yltiöpäisen viattomasti ja romanttisesti, Enkelipeli tuntuu puhuvan kirjojen (ja kirjallisuuden) pimeästä puolesta: kirjailijan turhamaisuudesta ja siitä, että on myös vaarallisia kirjoja ja vääränlaista kunnianhimoa. Ja muutenkin ahneudesta, moraalista ja uskonnosta, muutamia vaatimattomia teemoja mainitakseni.



Kaiken kaikkiaan Enkelipeli ei ehkä ollut yhtä nautinnollinen lukukokemus kuin Tuulen varjo, mutta se meni syvemmälle ihon alle, ärsyttämään.

Lopuksi vielä varoituksen sana: Enkelipeli on aika pelottava, etenkin jos on pelkäämiseen taipuvainen ja vähän kipeä ja nuhainen eikä sen takia tai muutenkaan saa unta. Eikä lukemista voi lopettaa, ennen kuin kurkistaa seuraavalle sivulle. Ja seuraavalle.