maanantai 22. joulukuuta 2014

Kirjakerho: Tuntematon sotilas

Edellisessä postauksessa näköjään nautitaan helteistä, ja nyt on joulukuu. Vaan eipä tuo mittään, parannetaan juoksua vuoden loppua kohden ja otetaan menneet kiinni.

Joulukuun kirjakerhoa emännöin minä, ja aiheena oli Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Tämä siksi, että minulta on jäänyt kyseinen klassikko syystä tai toisesta lukematta, ja mikäs sen parempi kannustus kuin olosuhteiden pakko! Toimii. Ja myös siksi, että oli tarkoitus lukea kirja ennen itsenäisyyspäivää ja katsoa sitten Edvin Laineen leffaversio telkkarista uusin silmin (en kerennä).

Vasemmassa alareunassa pilkottaa vanha painos vuodelta 1954.
Hyvähän se oli, ja teki hyvää lukea. Vaikka Tuntematon onkin fiktiota, Linnan todelliset kokemukset rintamalla tekevät siitä minun ja monen muunkin mielessä jonkinlaisen dokumentin sodan todellisuudesta; siitä, miten kokonainen sukupolvi nuoria ja vähän vanhempiakin miehiä joutui tuntemaan nahoissaan herrojen suunnitelmien käytännön toteutuksen. Miten rehvakkaista pojista kasvaa hiljalleen kokeneita sotamiehiä, joille vihollinen ei ole ihminen ja toverien kaatuminen herkistää kerta kerralta vähemmän. Alkuaikojen idealismi, jos kellä sellaista on, murenee sodan kestäessä.

Luin kirjaa iltaisin, turvassa lämpimän peiton alla, kun kaukana ulkona pimeni märkä ja musta syksy. Taidan olla melkoinen kermaperse. Oli sodan oikeutuksesta mitä mieltä tahansa, Linnan velikultien kolmen vuoden matka eräsoilla, metsissä ja juoksuhaudoissa, pakkasessa ja hyhmässä, vähällä ruoalla ja juomalla, ei voi olla koskettamatta. Ketään kumartamaton mutta kaikkein taitavin sotamies, supliikki kannakselainen Rokan Antti ja oikeudenmukaisen johtajan esikuva Koskela ovat erottamaton osa suomalaista kansallishenkilögalleriaa, kuten myös hyväntahtoinen Hietanen ja kaikkien inhokki, ylimielinen helsinkiläisherra Lammio. Konekiväärikomppaniaan mahtuu monenlaisia miehiä, tyhjännaurajia ja kansallisromanttista propagandaa syöneitä keekoilijoitakin, joista kaikista sota karsii turhat rimssut päältä.

Selvähän se, Tuntematon on lopulta rauhan asialla, vaikka voihan tekstiä halutessaan myös romantisoida ja lukea tietynlaisena reiluuden ja toveruuden kuvauksena, ikään kuin todellisen suomalaisen miehuuden poikkileikkauksena. Silti Tuntemattomasta ei voi olla lukematta sitä, miten armoton ja epäreilu sota on, myös siitä selvinneille. Etenkin, jos sattuu häviämään.

Kirjakerho arvosti lukukokemusta, joskin komppaniat ja joukkueet ja upseerit ja sotamiehet menivät varmaan meiltä kaikilta, armeijaa käymättömiltä, vähän sekaisin. Hyvin pysyttiin silti kärryillä.

Suosittelen.


P.S. Hannen mietteitä Tuntemattomasta ja Sotaromaanista voi lukea täältä

P.P.S. Tuntemattomasta ovat peräisin nämäkin kuolemattomat, joita voin nyt hyvillä mielen viljellä ihan luontevasti keskustelun lomassa:

Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

Täyty saar jotaki. Mun suullan on vissi joku syöny kissanpaska.

Tulta munil!

torstai 7. elokuuta 2014

Hellelukemista: Kathryn Stockettin The Help

Helteisen heinäkuun kirjakerhokirja oli Kathryn Stockettin The Help (2009, Penguin Books), jonka Laura Beck on suomentanut nimellä Piiat. Luin suomennoksen pari vuotta sitten, mutta nyt piti virkistää muistia alkukielellä, mikä toikin lisää sävyjä tekstiin, joka on osittain kirjoitettu afrikkalaisamerikkalaisella englannilla. Kirjakerho pidettiin syvän etelän hengessä vilpoisalla ja vihannalla kuistilla, jolla tarjoiltiin mm. virkistävää jääteetä ja herkullista gumboa. Ai että!

The Help sijoittuu 1960-luvun alun Mississippiin, jossa rotuerottelu on vielä voimissaan: afroamerikkalaiset  kotiapulaiset hoitavat valkoihoisen keskiluokan kodit ja kasvattavat sen lapset. Ja asetelma on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Rotuerottelun päättävä Civil Rights Act of 1964 on vasta kulman takana.


Etelän kotiapulaisten tarina kerrotaan kolmen naisen äänellä: viisikymppinen, viisas Aibileen on hoitanut valkoisten lapsia koko ikänsä; pahasuinen ja kipakka Minny on Jacksonin paras ruoanlaittaja, ja valkoihoinen plantaasinperijätär Skeeter haaveilee vastoin äitinsä toiveita kirjailijan ja toimittajan urasta ja kaipaa kotiapulaistaan Constantinea, joka hänet käytännössä kasvatti. Koko tarina tapahtuukin kodin piirissä, naisten todellisuudessa, naisten kesken – ja läikkyy vasta loppumetreillä läpi koko yhteiskunnan. 

Kun Skeeter saa ensimmäisen toimittajantyönsä ja pyytää Aibileenin apua kodinhoitopalstansa kirjoittamiseen, orjuudesta alkaneet, rotuerottelun pystyttämät rajat alkavat hämärtyä ja ratista. Lopulta kolmen lähtökohdiltaan varsin erilaisen naisen tarinat lomittuvat tavalla, jolla on kumouksellisia seurauksia. Ystävyys voi kukoistaa odottamattomissa paikoissa, ja yhteisössä on voimaa, hyvässä ja pahassa.

Koska Suomessa on vissiin kuumin kesä 50 vuoteen, lukijan oli helppo samastua myös The Helpin pakahduttavaan helteeseen ja selkärankaa ja polvitaipeita pitkin valuvaan, jatkuvaan hikinoroon. Ja siihen, miten eri asia on siemailla jääteetä uima-altaan laidalla kuin raataa tuntikaupalla ilmastoimattoman talon keittiössä polyesterisukkahousuissa. (Edellinen valokuva on muuten lavastettu: piti lukea mökillä kirjaa laiturilla, väänsinkin senkin viikonlopun duunia sisätiloissa 30 asteessa sans air-conditioning. Vaikkei ny voi verrata enkä mää sillä.)

Vaikka aihe on vakava, kirja on myös hauska: ahneella on totta tosiaan paskainen loppu. Loppu on muutenkin kaikin puolin tyydyttävä happy end, jossa kaikki kääntyy parhain päin, mutta mitäpä muuta sitä kesäkirjalta haluaisi? (Ja ainahan sitä toivoo onnellista loppua, jos sattuu rakastumaan kirjan rakastettaviin hahmoihin.)

Kaiken kaikkiaan hieno kirja: vetävä ja viihdyttävä lukukokemus ja samalla hyvä muistutus siitä, että miten vähän aikaa sitten rotuerottelu oli arkipäivää myös länsimaisessa yhteiskunnassa, herranjestas.
 
Hannen fiiliksiä samaisesta teoksesta voi lukea tästä.



tiistai 29. huhtikuuta 2014

Pikavisiitti Barcelonaan (taas)

Ei voi mitään, piti palata taas kerran Barcelonaan, toistaiseksi viimeistä kertaa vähään aikaan. Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki (El prisionero del cielo, 2011, suom. Antero Tiittula, Otava, 2012) on trilogiaksi alun perin tituleeratun sarjan kolmas osa ja viimeinen, joka meidän kirhahyllystämme löytyy. Sarjan neljäs osa on ilmeisesti suunnitteilla.

Taivasten vanki on edeltäjiään huomattavasti lyhyempi, keveämpi ja komediallisempi: kirja päättyykin kunnon komedian tyyliin häihin ja yleiseen ilonpitoon. Juonikin on selkeämpi: keskiössä on sarjan ihanin hahmo, rakastettavan hauska, fiksu ja rietas Fermin Romero de Torres, jonka hurja selviytymistarina Espanjan sisällissodan aikaisesta vankilasta tässä oikeastaan kerrotaan.

Hirvittävästä aineksista, kidutuksista, mätänevistä ruumiskasoista ja kadonneiden kohtaloista huolimatta Taivasten vangissa on jotenkin paikoin jopa hilpeä tunnelma. Kauhujenkin keskellä on tärkeää pyhittää aikaa ystäville ja kaikkinaisille ruumiin ja sielun nautinnoille.

Kaiken kaikkiaan oli hauskaa ja lohdullista tavata taas vanhoja tuttuja, sarjan molemmista edellisistä osista. Kirjan viimeiset sivut kurkottavat kuitenkin jo seuraavan osaan, tämä oli vasta alkunäytös.

No, ehkä 40-luvulla ei vielä käytetty euroja. Mutta ihan varmasti myytiin kukkia La Ramblalla!

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Juice Leskinen omin sanoin

Tervon fiktiivisen lapsuusomaelämäkerran jälkeen lukaisin Juice Leskisen omaelämäkerrallisen Siinäpä tärkeimmät (Tammi, 2003), jossa Suomi-rockin mestari kertoo omin sanoin ja siten kuin muistaa elämäntarinaansa Juankosken lapsuudenmaisemista 80-luvun loppuun saakka Tampereelle. Sanon lukaisin ensinnäkin siksi, että nopsaan meni, ja toiseksi siksi, että nyt, viikkoja myöhemmin huomaan, ettei minulla ehkä ole kirjasta mitään kovin omaleimasta sanottavaa.

Savolaislapsuuksista ja savolaisista on aina mukava lukea, suomalaisen rockin historiasta myös. Nimiä vilahtelee, viinaa vilahtelee kurkusta alas, keikkapaikkoja vilahtelee, naisia, vaimojakin (ovat kuitenkin jotenkin aina sivuosassa, kun tehdään taidetta). Kieli on sillä tavalla juicemaisen näppärää ja kertojan monotoninen tamperelaissavolainen ulputus tuttua.

Ehkä on vain niin, etten ole elämäkertatyyppiä. En, vaikka ihailisinkin kirjoittajaa: en usko, että haluan tietää, mitä taiteilijan elämässä oikeasti tapahtui, kenen kanssa ryypättiin ja kenen kanssa oltiin silleen ja tolleen. Taide puhukoon puolestaan!

Mieleen jäi mm. se, että Juice on tavallaan saman opinahjon kasvatteja kuin minäkin: entinen Tampereen kieli-instituutti on vissiin jokseenkin sama laitos kuin nykyinen Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikön käännöstieteiden osasto. Juicen valmistuminen jäi tosin aikoinaan jonkin kiistan vuoksi viimeistä todistusta vaille, vaan ei se mitään, maailma ei yhtä kääntäjää kaipaa, kun taas Juicea kaipaa kyllä. Hieno sanoittaja, ihan ookoo oman elämänsä kirjuri.



Eh-hee. Omskakas.
Siinäpä tärkeimmät.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Jari Tervo: Esikoinen

Myönnetään, minulla oli liuta ennakkoluuloja Jari Tervoa kohtaan, ihmisenä ja kirjailijana. Ennakoluuloni perustuivat pääasiassa siihen, että Uutisvuoto on huonompi kuin Hyvät ja huonot uutiset ja siihen, että Tervo, keski-ikäinen, keskiluokkainen, valkoinen suomalainen mies, kehtaa kirjoittaa teoksen (Esikoisen kansiliepeen sanoin) "kurdinaisen kujanjuoksusta" (ja sitten oli se jokin tosi huono antisemitistinen läppä joskus taannoin).

No, saatiin joululahjaksi Tervon Esikoinen (2013, WSOY), ja minä nappasin kirjan käteen hetken mielijohteesta. Onneksi sen tein, sillä Esikoinen on hieno, lämmin ja viisas kirja.

Esikoinen on ilmeisesti jollakin tapaa omaelämäkerrallinen teos: kirjan kertoja on 11-vuotias vakava poika nimeltään Jari, joka kirjoittaa päiväkirjaansa vuonna 1972 hyvinkin Tervon lapsuudenperheen näköisestä elämästä Rovaniemen maisemissa. Merkintöihin päätyvät ihastus Ireneen, munakarvojen kasvu, pihan lasten makaaberit leikit, setien tuurireissut, kommunistisen pienyrittäjäperheen värikäs arki, Lasse Virénin koko kansakuntaa yhdistävä 10 000 metrin olympiakultajuoksu, joka Jarilta jää näkemättä, ja ensimmäiset kosketukset Saarikosken runouteen. Omien kokemustensa lisäksi Jari kronikoi Esme-isomummunsa tsaarinaikaisen rakkaustarinan hunghuusipoikaan, Aune-tädin pyrkimyksiä tulla tuomituksi noitana 1600-luvun noitakomission edessä ja äitinsä reseptien taakse kirjoittamia salaisia merkintöjä. Lopulta kaikki tarinat nivoutuvat hykerryttävästi yhteen.

Mitä enemmän luen, sitä enemmän kiinnyn kaikkiin hahmoihin. Sydän syrjällään seuraan Jarin, Maijan ja pikkuisen Unto Abrahamin leikkejä pihapiirissä, vanhempien arkista mutta ilmeisen vireää suhdetta, Aunen toista elämää 1600-luvun mahtavana noitana ja koko kaupungin arkea mummoineen, setineen ja paikallisine kylähulluineen ja juoppoineen. Kirja tuoksuu kodikkaasti seiskarikerrostalolta, gulassilta, hikiseltä laamapaidalta ja mehumaijalta, joka kiertää talosta toiseen, naiselta toiselle, ja taas kerrotaan tarinoita. Kieli on rehevää, omaleimaista ja jotenkin niin rovaniemeläistä, että alussa eriskummalliset sanat ja lausejärjestykset tuntuvat jopa vähän vieraannuttavilta, kunnes tarina imaisee mukaansa.

Tässäkin kirjassa kuvataan nuoren miehen rakkautta tarinoihin ja orastavaa tietä kirjailijaksi, mutta mukana on opetus: tarinoita ei saa rakastaa enempää kuin ihmisiä.




Nauroin ääneen, ja itkinkin. Suosittelen, saapi meiltä lainaan.

torstai 13. helmikuuta 2014

Paluu Barcelonaan

Koska Tuulenvarjo oli niin kertakaikkisen lumoava, piti saada äkkiä lisää samaa huumetta. Hotkaisinkin Carlos Ruiz Zafónin (2008) Enkelipelin (El juego del ángel, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, Otava, 2009) muutamassa viikossa. Se on saavutus, koska olin tästä ajasta valtaosan joko äärimmäisen väsynyt tai räkäinen (mikä väistämättä vaikutti lukukokemukseen) ja koska kirjassa on hurjat 607 sivua.


Ollaan siis jälleen Barcelonassa, tutulla Tuulen varjon näyttämöllä, mutta vaikka Semperen kirjakauppa ja Unohdettujen kirjojen hautausmaa ovat tässäkin juonessa oleellisessa osassa, tunnelma on tyystin toisenlainen. Takakansi mainostaa Enkelipeliä Tuulenvarjon "pahaksi sisarpuoleksi". Teos onkin siskoaan huomattavasti synkempi, hurjempi ja hurmeisempi.

Enkelipeli rakentuu nuoren Davíd Martínin kirjallisten ambitioiden ympärille. Kunnianhimoinen ja taitava kirjailijanalku lukee Dickensin Suuria odotuksia, rakastuu tekstiin ja elättää pian itsensä kirjoittamalla kotikaupunkinsa katujen innoittamaa, melodramaattista ja veristä kioskikirjallisuutta "kirottujen kaupungista", kunnes saa mystiseltä kustantajalta tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Palkkiona on mielin määrin rahaa ja terveyttä, niin ettei mieheltä mitään enää puutu, tosin siinä sivussa saattaa joutua ikään kuin myymään sielunsa. No, Martín hyväksyy tarjouksen ja ryhtyy töihin, eikä aikaakaan kun tämänkin teoksen sankari on keskellä huimaa mysteeriä ja goottilaisia kauhukertomusta, jossa teksti ja todellisuus alkavat sekoittua niin, ettei lukija enää tiedä mitä uskoa. Taas seikkaillaan hautuumailla, Ravalin kaduilla, bordelleissa ja pensionaateissa sekä kaupungin hienoimmissa huviloissa.

Lukiessani en voinut olla vertailematta teoksia keskenään. Niissä on paljon samaa, mutta siinä missä Tuulen varjo on kuitenkin täynnä ilonpilkahduksia, Enkelipeli synkkenee surkeasta lähtötilanteestaan aina vain kurjempiin käänteisiin hirvittävällä syöksykierteellä. Tuulen varjon Daniel Sempere on sympaattinen kertoja; Davíd Martín aika ikävä tyyppi (ja jokseenkin epäluotettava kertoja). Tuulen varjossa jokin tainomainen kannattelee tarinaa, mutta lukija uskoo kirjan maailmaan koko ajan; Enkelipelissä juonenkäänteiden uskomattomuus tekee lukukokemuksestakin kirjallisen pelin, jonka avain pakenee lukijaa koko ajan. Ärsyttävää! Koukuttavaa!

Niin tai näin, siinä missä Tuulen varjo ylistää kirjoja ja tarinoita jotenkin yltiöpäisen viattomasti ja romanttisesti, Enkelipeli tuntuu puhuvan kirjojen (ja kirjallisuuden) pimeästä puolesta: kirjailijan turhamaisuudesta ja siitä, että on myös vaarallisia kirjoja ja vääränlaista kunnianhimoa. Ja muutenkin ahneudesta, moraalista ja uskonnosta, muutamia vaatimattomia teemoja mainitakseni.



Kaiken kaikkiaan Enkelipeli ei ehkä ollut yhtä nautinnollinen lukukokemus kuin Tuulen varjo, mutta se meni syvemmälle ihon alle, ärsyttämään.

Lopuksi vielä varoituksen sana: Enkelipeli on aika pelottava, etenkin jos on pelkäämiseen taipuvainen ja vähän kipeä ja nuhainen eikä sen takia tai muutenkaan saa unta. Eikä lukemista voi lopettaa, ennen kuin kurkistaa seuraavalle sivulle. Ja seuraavalle.

torstai 30. tammikuuta 2014

Barcelonan varjoisilla kujilla

Vaikka edellisessä postauksessa uhosinkin, etten lue juuri mitään kahta kertaa, niin hahhaa, luenpas. Jos on painava syy. (Ja myös siksi, että minulle on suotu unohduksen lahja: en muista lukemieni kirjojen juonia tai elokuvien loppuja juuri koskaan, joten jokainen kerta on tavallaan aina eka.)

Niin tai näin, luin kuitenkin Carlos Ruiz Zafónin (2001) Tuulen varjon (Sombra del Viento, suom. Tarja Härkönen, Otava, 2004) ensimmäisen kerran vuosia sitten ja rakastuin heti niin tarinaan, romaanin henkilöihin kuin salaperäiseen Barcelonaankin. Sitten unohdin koko kirjan, kunnes vuosia myöhemmin, viime kesänä, löysin Zafónin koko tähänastisen Barcelona-trilogian kirja-alesta sopivasti juuri ennen häämatkaamme, jonka määränpää oli heinäkuisen helteinen Barcelona.


En ehtinyt lukea kirjoja ennen reissua, mutta mieheni aloitti Tuulen varjon häämatkan viime metreillä. Ja luki sitten trilogian seuraavan osan. Ja seuraavan. Ja haluaa nyt palata Barcelonaan. On nimittäin joitakin kirjoja, joiden maailmaan haluaa jäädä ja unohtua pitkäksi aikaa. Tuulen varjo on tällainen.

Tarina alkaa, kun isä vie 10-vuotiaan Daniel Semperen Barcelonan tarkimmin vartioidun salaisuuden äärelle: tainomaiselle unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä, korkeuksiin kurottavien, sokkeloisten kirjahyllylabyrinttien seasta Danielin on valittava yksi kirja ja varmistettava, ettei se unohdu koskaan.

Daniel valitsee Julián Caraxin Tuulen varjon ja ihastuu niin, että yrittää etsiä käsiinsä kirjailijan koko tuotannon. Pian käy ilmi, että joku toinenkin on samalla asialla, muttei lukeakseen teoksia, vaan hävittääkseen ne. Käynnistyy melkoinen salaisuuksien ja valheiden vyyhti, joka vie sankarimme seikkailulle Barcelonan ylhäisimpien ja alhaisimpien koteihin ja palatseihin, ystävyyden, petoksen ja suuren rakkaustarinan alkulähteille.

Tuulen varjo sijoittuu Francon ajan alun repaleiseen ja pelokkaaseen Barcelonaan, jossa kuolema on koko ajan läsnä, muun muassa diktatuuria symboloivan komissaario Fumeron hahmossa. Yhtä lailla läsnä on kuitenkin myös elämä, koko kirjollaan ja kurjilla ihmiskohtaloillaan, romanttisina kiemuroina ja kaiken voittavina rakkaustarinoina.

Lukija saa seurata Danielin kasvua pikkupojasta nuoreksi mieheksi värikkäiden ystävyyssuhteiden, haparoivien erotiikan ensiaskelten ja hurjien juonenkäänteiden läpi. Kieli on eteläeurooppalaisen yltäkylläistä, hauskaa, mahtipontista, tarkkaa, viettelevää ja huikentelevaisen liioittelevaakin, tarpeen mukaan

Kirjassa on 647 sivua, muttei yhtään liikaa. Juoni on niin jännä ja uskomaton ja kuitenkin omassa maailmassaan ihan uskottava, että loppu tulee sittenkin liian nopeasti. Onneksi Zafón on kirjoittanut muutakin: kirjahyllyssä odottaa kaksi seuraavaa osaa.

Clara Barceló asui täällä.
Suosittelen Tuulen varjoa varauksetta kaikille, jotka rakastavat vanhojen kaupunkien sokkeloisia kujia, kohtalokkaita rakkaustarinoita, adjektiivien ryöstöviljelyä, koukeroisia lauseita, vanhojen kirjojen tuoksua ja ajatusta siitä, että kaikki mitä luemme, muokkaa elämäämme tavoilla, joista emme olisi osanneet uneksiakaan.

On palattava Barcelonaan, pian. Kakkososa Enkelipeli odottaa jo yöpöydällä.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Kuukauden luetuimmat

Ja oikeastaan koko viime vuoden luetuimmat teokset, suorastaan puhkipahkiluetut, tulevat tässä:

Leena Junnilan Kot! Sanoo kana (WSOY: 2011) ja Lits läts lätäkkö! (WSOY: 2013).


Kuvakirjoja siis, pikkulapsille. Ihan pienille vauvoille jopa. On nimittäin niin, että rehellisyyden nimissä olen viime aikoina pitänyt käsissäni kuvakirjaa paljon useammin kuin aikuisten romaania.

Lapseni näki noin kahden kuukauden ikäisenä ensimmäisen kerran Leena Junnilan Kot! Sanoo kana -katselukirjan, ja se oli siinä. Kirja, ja etenkin sen tipuja käsittelevä aukeama, saivat vauvan jakamattoman huomion:


Muutamaa kuukautta myöhemmin tipuaukeaman piip-piip-piip houkutteli ilmoille hillittömiä vauvakikatuskohtauksia. Kentältä kuuluu, että tiput ovat muidenkin vauvojen ja taaperoiden suosiossa siitäkin huolimatta, että kirjan pääosassa on mukamas joku kana.


Leena Junnila on ilmeisesti tutkinut paljonkin sitä, millaisiin kuvioihin, väreihin ja muotoihin ihan pikkuiset vauvat mieluiten kiinnittävät huomiota. Kot! Sanoo kanaa on meilläkin luettu (ja syöty) niin ahkerasti, että suurin osa sivuista on irronnut aikaa sitten.

Viime vuonna ilmestyi yhtä veikeä jatko-osa, Lits läts lätäkkö, joten pitihän sekin saada. Jatkista onkin luettu (ja syöty, vaikka sen vaiheen piti neuvolan mukaan jo olla mennyttä) vähintäänkin yhtä ahkerasti kuin Kanaa. Lätäkössä on Kanaan verrattuna enemmän tekstiä: pieniä loruja ja lauseita, kimalaisen surinaa, lätäkön lätinää ja pienten siilintassujen sipsutusta. Välillä kuvitus on myös ensimmäistä kirjaa yksityiskohtaisempaa, niin että vanhempikin lapsi jaksaa katsella. Vuodenkierto antaa kirjalle myös tarinan.

Laiskan ääneenlukijan suosikki on toukkaloru, jossa saa haukotella ja sanoa krooh-pyyh:


Lapseni on nyt melkein 1,5-vuotias ja katselee kuvia ja kuuntelee loruja mielellään. Yhä uudestaan ja uudestaan. Kymmeniä kertoja. Eikä kyllästy ikinä. Täytyy sanoa, että minä en kyllä osoita moista uskollisuutta yhdellekään lempikirjoistani. Harvoin luen mitään kahta kertaa.


Nyt lapsi on höyhensaarilla, kello ei ole vielä sataa ja huomenna on vapaapäivä. On siis hetki omaa aikaa [insert Jim-kanavan vanha tunnari]. Lähden siis Carlos Ruiz Zafónin Barcelonaan Tuulen varjoon, jo toista kertaa. Siitä lisää myöhemmin.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Vuoden eka: Taivaslaulu

Vuoden eka kirja on samalla viime vuoden vika, luin nimittäin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus, 2013) loppuun justiinsa tämän vuoden puolella. Sain kirjan jouluna äidiltä lainaan ylistysten saattelemana, ja sivut kääntyivätkin nopsaan.

Kirja kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, kauniin rakkaustarinan alun runollisen romanttisista haaveista siihen, kun kuudetta kertaa raskaana oleva Vilja murtuu raskautten, synnytysten ja imetysten loputtomaan sykliin. Samalla se päästää minunlaiseni maallistuneen kaupunkilaisheitukan kurkistamaan pohjoisen vanhoillislestadiolaiskultturiin kohujuttuja syvemmälle. Välillä tuntuukin, että liikutaan jossakin aivan toisessa ajassa, vaikka vähän väliä viitataankin Bratz-nukkeihin.

Pääosassa on nuorenparin lisäksi kaiken lomassa vaikuttava uskonto. Lestadiolaisuutta kuvataan monipuolisesti ja jotenkin kahtaalta: toisaalta seurakunnan ja sen ankarien sääntöjen sanalemana yhteisön ajattelun läpi, toisaalta päähenkilöiden henkilökohtaisena uskona, joka taipuu vaan ei murru, ja vertautuu luontoon, arkiseen ja jykevään rakkauteen, lumienkeleihin ja pellavapäisten lasten nauruun.

Kieli on runollisen herkkää ja taitavaa, liikoja kikkailematta ja koreilematta. Hahmoina Vilja ja Aleksi ovat puhtoisia: viisaita, kärsivällisiä ja tavattoman pitkämielisiä, jopa niin, että he jäivät minulle hiukan etäisiksi. Toisaalta kirjan sanoman mukaista kai onkin, että Vilja on ikään kuin kuka tahansa meistä, kuka tahansa nainen, johon lukija voi kiinnittyä ja samastua.

Pienen pojan äitinä tunnistin (vaikkakin melko etäisesti) kaikuja lastenhoidon ja synnytysten väsyttämän Viljan tunteista. En kuitenkaan ikimaailmassa voi verrata omia kokemuksiani elämään patriarkaalisen uskontoyhteisön alistamana synnytyskoneena.


Hyvä, että luin kirjan: sain kurkistaa maailmaan, josta en mitään tiedä (ja jota en edelleenkään ymmärrä). Viljan ja Aleksin parisuhde, luonnollinen usko ja tarinan ratkaisu kuitenkin kiteyttävät jotakin kaunista uskomisen ja rakkauden olemuksesta, eikä sen kokemuksen ymmärtämiseen tarvitse olla äiti tai minkään kirkon jäsen.

torstai 9. tammikuuta 2014

Alkuteksti

Olipa kerran tosi pitkä aika, kun en lukenut mitään. Minä, jolle lukeminen oli pienenä elinehto ja keksityt tarinat todellisuutta parempi kaveri. Minä, joka välttelin siivouspäivät sujuvasti lukkiutumalla vessaan kirjan kanssa, kahlasin kirjastoautojen ja paikalliskirjaston tarjonnan aasta ööhön ja unohdin lukiessani ajan, paikan, ruoka-ajat, koiralenkit ja läksyt.

Luin siis pienenä ja nuorenakin paljon, mutta sittemmin hieno harrastus vähitellen unohtui. Kunnes tapasin yhden, jolle on mahdotonta nukahtaa rauhoittumatta ensin hyvän kirjan parissa. Koska nyt asumme yhteistä kotia, tapa on tarttunut, ja minäkin luen taas, aina iltaisin.

Viime vuonna perustimme kavereiden kanssa lukupiirin, joka syntyi tavallaan kateuden innoittamana: eräs Facebook-tuttuni nimittäin postaa toisinaan ärsyttävän täydellisiä Instagram-kuvia kirja- ja viinikerhonsa notkuvista herkkupöydistä. Ja koska ruumiin ravitseminen on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin hengen, voilà, meidän harrastekerhomme kirja- ja viinijaosto sai syntyä.

Toistaiseksi kirjakerhossa on luettu Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta, Monika Fagerholmin loistava Lola ylösalaisin (loistava!) ja Salla Simukan Toisaalla, seuraavaksi vuorossa on Chris Cleaven Little Bee. Jokainen saa vuorollaan valita kirjan, kunhan teksti on saatavilla suomeksi.


Uuden vuoden huumassa on aina hyvä aloittaa alusta ja tehdä suunnitelmia, tässä siis minun vaatimaton suunnitelmani: kirjoitan tänne vuoden ajan jotakin kaikista vuoden 2014 aikana lukemistani kirjoista. Omaksi, äidin ja lukupiirin iloksi. Ainaskin.

P.S. En muuten ole ainoa lukupiiriläinen, jolla on kirjablogi: kannattaa katsastaa myös Hannen upouusi Kirjahyllyn takaa. Saas nähdä, ollaanko samaa mieltä teksteistä!