Barcelonan varjoisilla kujilla

Vaikka edellisessä postauksessa uhosinkin, etten lue juuri mitään kahta kertaa, niin hahhaa, luenpas. Jos on painava syy. (Ja myös siksi, että minulle on suotu unohduksen lahja: en muista lukemieni kirjojen juonia tai elokuvien loppuja juuri koskaan, joten jokainen kerta on tavallaan aina eka.)

Niin tai näin, luin kuitenkin Carlos Ruiz Zafónin (2001) Tuulen varjon (Sombra del Viento, suom. Tarja Härkönen, Otava, 2004) ensimmäisen kerran vuosia sitten ja rakastuin heti niin tarinaan, romaanin henkilöihin kuin salaperäiseen Barcelonaankin. Sitten unohdin koko kirjan, kunnes vuosia myöhemmin, viime kesänä, löysin Zafónin koko tähänastisen Barcelona-trilogian kirja-alesta sopivasti juuri ennen häämatkaamme, jonka määränpää oli heinäkuisen helteinen Barcelona.

En ehtinyt lukea kirjoja ennen reissua, mutta mieheni aloitti Tuulen varjon häämatkan viime metreillä. Ja luki sitten trilogian seuraavan osan. Ja seuraavan. Ja haluaa nyt palata Barcelonaan. On nimittäin joitakin kirjoja, joiden maailmaan haluaa jäädä ja unohtua pitkäksi aikaa. Tuulen varjo on tällainen.

Tarina alkaa, kun isä vie 10-vuotiaan Daniel Semperen Barcelonan tarkimmin vartioidun salaisuuden äärelle: tainomaiselle unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä, korkeuksiin kurottavien, sokkeloisten kirjahyllylabyrinttien seasta Danielin on valittava yksi kirja ja varmistettava, ettei se unohdu koskaan.

Daniel valitsee Julián Caraxin Tuulen varjon ja ihastuu niin, että yrittää etsiä käsiinsä kirjailijan koko tuotannon. Pian käy ilmi, että joku toinenkin on samalla asialla, muttei lukeakseen teoksia, vaan hävittääkseen ne. Käynnistyy melkoinen salaisuuksien ja valheiden vyyhti, joka vie sankarimme seikkailulle Barcelonan ylhäisimpien ja alhaisimpien koteihin ja palatseihin, ystävyyden, petoksen ja suuren rakkaustarinan alkulähteille.

Tuulen varjo sijoittuu Francon ajan alun repaleiseen ja pelokkaaseen Barcelonaan, jossa kuolema on koko ajan läsnä, muun muassa diktatuuria symboloivan komissaario Fumeron hahmossa. Yhtä lailla läsnä on kuitenkin myös elämä, koko kirjollaan ja kurjilla ihmiskohtaloillaan, romanttisina kiemuroina ja kaiken voittavina rakkaustarinoina.

Lukija saa seurata Danielin kasvua pikkupojasta nuoreksi mieheksi värikkäiden ystävyyssuhteiden, haparoivien erotiikan ensiaskelten ja hurjien juonenkäänteiden läpi. Kieli on eteläeurooppalaisen yltäkylläistä, hauskaa, mahtipontista, tarkkaa, viettelevää ja huikentelevaisen liioittelevaakin, tarpeen mukaan

Kirjassa on 647 sivua, muttei yhtään liikaa. Juoni on niin jännä ja uskomaton ja kuitenkin omassa maailmassaan ihan uskottava, että loppu tulee sittenkin liian nopeasti. Onneksi Zafón on kirjoittanut muutakin: kirjahyllyssä odottaa kaksi seuraavaa osaa.

Clara Barceló asui täällä.

Suosittelen Tuulen varjoa varauksetta kaikille, jotka rakastavat vanhojen kaupunkien sokkeloisia kujia, kohtalokkaita rakkaustarinoita, adjektiivien ryöstöviljelyä, koukeroisia lauseita, vanhojen kirjojen tuoksua ja ajatusta siitä, että kaikki mitä luemme, muokkaa elämäämme tavoilla, joista emme olisi osanneet uneksiakaan.

On palattava Barcelonaan, pian. Kakkososa Enkelipeli odottaa jo yöpöydällä.

Kuukauden luetuimmat

Ja oikeastaan koko viime vuoden luetuimmat teokset, suorastaan puhkipahkiluetut, tulevat tässä:

Leena Junnilan Kot! Sanoo kana (WSOY: 2011) ja Lits läts lätäkkö! (WSOY: 2013).

Kuvakirjoja siis, pikkulapsille. Ihan pienille vauvoille jopa. On nimittäin niin, että rehellisyyden nimissä olen viime aikoina pitänyt käsissäni kuvakirjaa paljon useammin kuin aikuisten romaania.

Lapseni näki noin kahden kuukauden ikäisenä ensimmäisen kerran Leena Junnilan Kot! Sanoo kana -katselukirjan, ja se oli siinä. Kirja, ja etenkin sen tipuja käsittelevä aukeama, saivat vauvan jakamattoman huomion:

Muutamaa kuukautta myöhemmin tipuaukeaman piip-piip-piip houkutteli ilmoille hillittömiä vauvakikatuskohtauksia. Kentältä kuuluu, että tiput ovat muidenkin vauvojen ja taaperoiden suosiossa siitäkin huolimatta, että kirjan pääosassa on mukamas joku kana.

Leena Junnila on ilmeisesti tutkinut paljonkin sitä, millaisiin kuvioihin, väreihin ja muotoihin ihan pikkuiset vauvat mieluiten kiinnittävät huomiota. Kot! Sanoo kanaa on meilläkin luettu (ja syöty) niin ahkerasti, että suurin osa sivuista on irronnut aikaa sitten.

Viime vuonna ilmestyi yhtä veikeä jatko-osa, Lits läts lätäkkö, joten pitihän sekin saada. Jatkista onkin luettu (ja syöty, vaikka sen vaiheen piti neuvolan mukaan jo olla mennyttä) vähintäänkin yhtä ahkerasti kuin Kanaa. Lätäkössä on Kanaan verrattuna enemmän tekstiä: pieniä loruja ja lauseita, kimalaisen surinaa, lätäkön lätinää ja pienten siilintassujen sipsutusta. Välillä kuvitus on myös ensimmäistä kirjaa yksityiskohtaisempaa, niin että vanhempikin lapsi jaksaa katsella. Vuodenkierto antaa kirjalle myös tarinan.

Laiskan ääneenlukijan suosikki on toukkaloru, jossa saa haukotella ja sanoa krooh-pyyh:

Lapseni on nyt melkein 1,5-vuotias ja katselee kuvia ja kuuntelee loruja mielellään. Yhä uudestaan ja uudestaan. Kymmeniä kertoja. Eikä kyllästy ikinä. Täytyy sanoa, että minä en kyllä osoita moista uskollisuutta yhdellekään lempikirjoistani. Harvoin luen mitään kahta kertaa.

Nyt lapsi on höyhensaarilla, kello ei ole vielä sataa ja huomenna on vapaapäivä. On siis hetki omaa aikaa [insert Jim-kanavan vanha tunnari]. Lähden siis Carlos Ruiz Zafónin Barcelonaan Tuulen varjoon, jo toista kertaa. Siitä lisää myöhemmin.

Vuoden eka: Taivaslaulu

Vuoden eka kirja on samalla viime vuoden vika, luin nimittäin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus, 2013) loppuun justiinsa tämän vuoden puolella. Sain kirjan jouluna äidiltä lainaan ylistysten saattelemana, ja sivut kääntyivätkin nopsaan.

Kirja kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, kauniin rakkaustarinan alun runollisen romanttisista haaveista siihen, kun kuudetta kertaa raskaana oleva Vilja murtuu raskautten, synnytysten ja imetysten loputtomaan sykliin. Samalla se päästää minunlaiseni maallistuneen kaupunkilaisheitukan kurkistamaan pohjoisen vanhoillislestadiolaiskultturiin kohujuttuja syvemmälle. Välillä tuntuukin, että liikutaan jossakin aivan toisessa ajassa, vaikka vähän väliä viitataankin Bratz-nukkeihin.

Pääosassa on nuorenparin lisäksi kaiken lomassa vaikuttava uskonto. Lestadiolaisuutta kuvataan monipuolisesti ja jotenkin kahtaalta: toisaalta seurakunnan ja sen ankarien sääntöjen sanalemana yhteisön ajattelun läpi, toisaalta päähenkilöiden henkilökohtaisena uskona, joka taipuu vaan ei murru, ja vertautuu luontoon, arkiseen ja jykevään rakkauteen, lumienkeleihin ja pellavapäisten lasten nauruun.

Kieli on runollisen herkkää ja taitavaa, liikoja kikkailematta ja koreilematta. Hahmoina Vilja ja Aleksi ovat puhtoisia: viisaita, kärsivällisiä ja tavattoman pitkämielisiä, jopa niin, että he jäivät minulle hiukan etäisiksi. Toisaalta kirjan sanoman mukaista kai onkin, että Vilja on ikään kuin kuka tahansa meistä, kuka tahansa nainen, johon lukija voi kiinnittyä ja samastua.

Pienen pojan äitinä tunnistin (vaikkakin melko etäisesti) kaikuja lastenhoidon ja synnytysten väsyttämän Viljan tunteista. En kuitenkaan ikimaailmassa voi verrata omia kokemuksiani elämään patriarkaalisen uskontoyhteisön alistamana synnytyskoneena.

Hyvä, että luin kirjan: sain kurkistaa maailmaan, josta en mitään tiedä (ja jota en edelleenkään ymmärrä). Viljan ja Aleksin parisuhde, luonnollinen usko ja tarinan ratkaisu kuitenkin kiteyttävät jotakin kaunista uskomisen ja rakkauden olemuksesta, eikä sen kokemuksen ymmärtämiseen tarvitse olla äiti tai minkään kirkon jäsen.

Alkuteksti

Olipa kerran tosi pitkä aika, kun en lukenut mitään. Minä, jolle lukeminen oli pienenä elinehto ja keksityt tarinat todellisuutta parempi kaveri. Minä, joka välttelin siivouspäivät sujuvasti lukkiutumalla vessaan kirjan kanssa, kahlasin kirjastoautojen ja paikalliskirjaston tarjonnan aasta ööhön ja unohdin lukiessani ajan, paikan, ruoka-ajat, koiralenkit ja läksyt.

Luin siis pienenä ja nuorenakin paljon, mutta sittemmin hieno harrastus vähitellen unohtui. Kunnes tapasin yhden, jolle on mahdotonta nukahtaa rauhoittumatta ensin hyvän kirjan parissa. Koska nyt asumme yhteistä kotia, tapa on tarttunut, ja minäkin luen taas, aina iltaisin.

Viime vuonna perustimme kavereiden kanssa lukupiirin, joka syntyi tavallaan kateuden innoittamana: eräs Facebook-tuttuni nimittäin postaa toisinaan ärsyttävän täydellisiä Instagram-kuvia kirja- ja viinikerhonsa notkuvista herkkupöydistä. Ja koska ruumiin ravitseminen on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin hengen, voilà, meidän harrastekerhomme kirja- ja viinijaosto sai syntyä.

Toistaiseksi kirjakerhossa on luettu Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta, Monika Fagerholmin loistava Lola ylösalaisin (loistava!) ja Salla Simukan Toisaalla, seuraavaksi vuorossa on Chris Cleaven Little Bee. Jokainen saa vuorollaan valita kirjan, kunhan teksti on saatavilla suomeksi.

Uuden vuoden huumassa on aina hyvä aloittaa alusta ja tehdä suunnitelmia, tässä siis minun vaatimaton suunnitelmani: kirjoitan tänne vuoden ajan jotakin kaikista vuoden 2014 aikana lukemistani kirjoista. Omaksi, äidin ja lukupiirin iloksi. Ainaskin.

P.S. En muuten ole ainoa lukupiiriläinen, jolla on kirjablogi: kannattaa katsastaa myös Hannen upouusi Kirjahyllyn takaa. Saas nähdä, ollaanko samaa mieltä teksteistä!