Juice Leskinen omin sanoin

Tervon fiktiivisen lapsuusomaelämäkerran jälkeen lukaisin Juice Leskisen omaelämäkerrallisen Siinäpä tärkeimmät (Tammi, 2003), jossa Suomi-rockin mestari kertoo omin sanoin ja siten kuin muistaa elämäntarinaansa Juankosken lapsuudenmaisemista 80-luvun loppuun saakka Tampereelle. Sanon lukaisin ensinnäkin siksi, että nopsaan meni, ja toiseksi siksi, että nyt, viikkoja myöhemmin huomaan, ettei minulla ehkä ole kirjasta mitään kovin omaleimasta sanottavaa.

Savolaislapsuuksista ja savolaisista on aina mukava lukea, suomalaisen rockin historiasta myös. Nimiä vilahtelee, viinaa vilahtelee kurkusta alas, keikkapaikkoja vilahtelee, naisia, vaimojakin (ovat kuitenkin jotenkin aina sivuosassa, kun tehdään taidetta). Kieli on sillä tavalla juicemaisen näppärää ja kertojan monotoninen tamperelaissavolainen ulputus tuttua.

Ehkä on vain niin, etten ole elämäkertatyyppiä. En, vaikka ihailisinkin kirjoittajaa: en usko, että haluan tietää, mitä taiteilijan elämässä oikeasti tapahtui, kenen kanssa ryypättiin ja kenen kanssa oltiin silleen ja tolleen. Taide puhukoon puolestaan!

Mieleen jäi mm. se, että Juice on tavallaan saman opinahjon kasvatteja kuin minäkin: entinen Tampereen kieli-instituutti on vissiin jokseenkin sama laitos kuin nykyinen Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikön käännöstieteiden osasto. Juicen valmistuminen jäi tosin aikoinaan jonkin kiistan vuoksi viimeistä todistusta vaille, vaan ei se mitään, maailma ei yhtä kääntäjää kaipaa, kun taas Juicea kaipaa kyllä. Hieno sanoittaja, ihan ookoo oman elämänsä kirjuri.

Eh-hee. Omskakas.

Siinäpä tärkeimmät.

Jari Tervo: Esikoinen

Myönnetään, minulla oli liuta ennakkoluuloja Jari Tervoa kohtaan, ihmisenä ja kirjailijana. Ennakoluuloni perustuivat pääasiassa siihen, että Uutisvuoto on huonompi kuin Hyvät ja huonot uutiset ja siihen, että Tervo, keski-ikäinen, keskiluokkainen, valkoinen suomalainen mies, kehtaa kirjoittaa teoksen (Esikoisen kansiliepeen sanoin) "kurdinaisen kujanjuoksusta" (ja sitten oli se jokin tosi huono antisemitistinen läppä joskus taannoin).

No, saatiin joululahjaksi Tervon Esikoinen (2013, WSOY), ja minä nappasin kirjan käteen hetken mielijohteesta. Onneksi sen tein, sillä Esikoinen on hieno, lämmin ja viisas kirja.

Esikoinen on ilmeisesti jollakin tapaa omaelämäkerrallinen teos: kirjan kertoja on 11-vuotias vakava poika nimeltään Jari, joka kirjoittaa päiväkirjaansa vuonna 1972 hyvinkin Tervon lapsuudenperheen näköisestä elämästä Rovaniemen maisemissa. Merkintöihin päätyvät ihastus Ireneen, munakarvojen kasvu, pihan lasten makaaberit leikit, setien tuurireissut, kommunistisen pienyrittäjäperheen värikäs arki, Lasse Virénin koko kansakuntaa yhdistävä 10 000 metrin olympiakultajuoksu, joka Jarilta jää näkemättä, ja ensimmäiset kosketukset Saarikosken runouteen. Omien kokemustensa lisäksi Jari kronikoi Esme-isomummunsa tsaarinaikaisen rakkaustarinan hunghuusipoikaan, Aune-tädin pyrkimyksiä tulla tuomituksi noitana 1600-luvun noitakomission edessä ja äitinsä reseptien taakse kirjoittamia salaisia merkintöjä. Lopulta kaikki tarinat nivoutuvat hykerryttävästi yhteen.

Mitä enemmän luen, sitä enemmän kiinnyn kaikkiin hahmoihin. Sydän syrjällään seuraan Jarin, Maijan ja pikkuisen Unto Abrahamin leikkejä pihapiirissä, vanhempien arkista mutta ilmeisen vireää suhdetta, Aunen toista elämää 1600-luvun mahtavana noitana ja koko kaupungin arkea mummoineen, setineen ja paikallisine kylähulluineen ja juoppoineen. Kirja tuoksuu kodikkaasti seiskarikerrostalolta, gulassilta, hikiseltä laamapaidalta ja mehumaijalta, joka kiertää talosta toiseen, naiselta toiselle, ja taas kerrotaan tarinoita. Kieli on rehevää, omaleimaista ja jotenkin niin rovaniemeläistä, että alussa eriskummalliset sanat ja lausejärjestykset tuntuvat jopa vähän vieraannuttavilta, kunnes tarina imaisee mukaansa.

Tässäkin kirjassa kuvataan nuoren miehen rakkautta tarinoihin ja orastavaa tietä kirjailijaksi, mutta mukana on opetus: tarinoita ei saa rakastaa enempää kuin ihmisiä.

Nauroin ääneen, ja itkinkin. Suosittelen, saapi meiltä lainaan.