Leikki kuuluu kaikille!

Käsi sydämelle, aikuinen. Milloin viimeksi tanssit rankkasateessa, hyppäsit jättiläismäiseen vaahteranlehtikasaan tai piirsit pääministerille oikein hassun, pitkän nenän? Niinpä.

Kaisa Järnefeltin, Meiju Niskalan ja Anne Vaskon Leikki vieköön! (Tammi, 2014) on värikäs luovuuden ja leikin ylistys, jonka löytää kirjakaupasta varmimmin lastenkirjojen hyllystä. Kirja on täynnä kaikenikäisille tarkoitettuja tuttuja ja uusia leikki-ideoita, joiden toteuttamiseen ei tarvita brätzejä tai muovisia taistelu-ukkoja, vaan useimmiten oma koti, piha ja lähimetsä riittävät mainiosti. Aina leikki ei vaadi sitäkään, sillä se voi olla vain vinkeitä varjokuvia, taloja joilla on silmät, haaveilua, vastaantulijoille vilkuttamista, salaisuuksien vaihtamista ja mustikkamättääksi muuttumista.

Leikki vieköön! on tarkoitettu käytettäväksi: siihen saa ja pitääkin piirtää ja kirjoittaa, tehdä omia merkintöjä ja rustata runoja. Esimerkiksi kirjan viimeinen sivu täytyy repiä ja ravistaa alas riemunkirjavana konfettisateena. Aikuinen saattaa kauhistella: eihän kirjaan saa piirtää! Ei kirjaa saa repiä! Teos ravisteleekin perinteistä käsitystämme kirjasta käyttöliittymänä, pelkkänä luettavana esineenä.

Pahvilaatikkolopotti sanoo tidi-titti-viuh!

Lastenkulttuurin ja vuorovaikutuksen ammattilaisista koostuva kolmen naisen ryhmä on koonnut kirjaan valtavasti erilaisia ja kekseliäitä mielikuvitusleikkejä. Hyvä mieli, toisten huomioinen, itse tekeminen ja keksiminen sekä tietenkin seikkailu, arjen näkeminen uudessa valossa, korostuvat. Kirjan kieli on ihanan herkullista ja tavoittaa tarkasti lapsen moniulotteisen kokemusmaailman mörköineen ja rajattomine mahdollisuuksineen. Kekseliäs kuvitus ja ilakoiva typografia ovat jo sinänsä huikaisevan kauniita ja houkuttelevat varmasti heleällä värimaailmallaan lasten lisäksi myös tyylitajuisia cityvanhempia.

Kirjoittajan testiryhmän kolmevuotias jäsen arvostaa erityisesti pahvilaatikoiden kekseliästä uusiokäyttöä ja eläinten muotoon rakenneltuja ruoka-annoksia. Tosin äitinä sitä on kieltämättä hiukan ristiriitaisen tilanteen edessä: eikös päiväkodissakin jo opeteta, ettei ruualla saa leikkiä? Mutta juuri tässä kirja onkin parhaimmillaan: se tuo näkyväksi kaiken aikuisten maailmassa kielletyn ja haastaa miettimään, mitä tai ketä mikäkin kielto lopulta palvelee. Kirjan viisas kiltteyden anarkismi tönii nimenomaan aikuista irti kaavoista ja totutusta.

Leikki ei kuulu vain lapsille ja luovan alan ammattilaisille, vaan mielikuvitus on ihan jokaisen omaa pääomaa. Leikki ei katso aikaa, ikää tai paikkaa, vaan aina ja kaikkialla voi kurkottaa arjen ja tavallisen tuolle puolen ja nähdä uudella tavalla. Eikä haittaa yhtään, vaikka naurattaa.

Kirjakerho: Tuntematon sotilas

Edellisessä postauksessa näköjään nautitaan helteistä, ja nyt on joulukuu. Vaan eipä tuo mittään, parannetaan juoksua vuoden loppua kohden ja otetaan menneet kiinni.

Joulukuun kirjakerhoa emännöin minä, ja aiheena oli Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Tämä siksi, että minulta on jäänyt kyseinen klassikko syystä tai toisesta lukematta, ja mikäs sen parempi kannustus kuin olosuhteiden pakko! Toimii. Ja myös siksi, että oli tarkoitus lukea kirja ennen itsenäisyyspäivää ja katsoa sitten Edvin Laineen leffaversio telkkarista uusin silmin (en kerennä).

Vasemmassa alareunassa pilkottaa vanha painos vuodelta 1954.

Hyvähän se oli, ja teki hyvää lukea. Vaikka Tuntematon onkin fiktiota, Linnan todelliset kokemukset rintamalla tekevät siitä minun ja monen muunkin mielessä jonkinlaisen dokumentin sodan todellisuudesta; siitä, miten kokonainen sukupolvi nuoria ja vähän vanhempiakin miehiä joutui tuntemaan nahoissaan herrojen suunnitelmien käytännön toteutuksen. Miten rehvakkaista pojista kasvaa hiljalleen kokeneita sotamiehiä, joille vihollinen ei ole ihminen ja toverien kaatuminen herkistää kerta kerralta vähemmän. Alkuaikojen idealismi, jos kellä sellaista on, murenee sodan kestäessä.

Luin kirjaa iltaisin, turvassa lämpimän peiton alla, kun kaukana ulkona pimeni märkä ja musta syksy. Taidan olla melkoinen kermaperse. Oli sodan oikeutuksesta mitä mieltä tahansa, Linnan velikultien kolmen vuoden matka eräsoilla, metsissä ja juoksuhaudoissa, pakkasessa ja hyhmässä, vähällä ruoalla ja juomalla, ei voi olla koskettamatta. Ketään kumartamaton mutta kaikkein taitavin sotamies, supliikki kannakselainen Rokan Antti ja oikeudenmukaisen johtajan esikuva Koskela ovat erottamaton osa suomalaista kansallishenkilögalleriaa, kuten myös hyväntahtoinen Hietanen ja kaikkien inhokki, ylimielinen helsinkiläisherra Lammio. Konekiväärikomppaniaan mahtuu monenlaisia miehiä, tyhjännaurajia ja kansallisromanttista propagandaa syöneitä keekoilijoitakin, joista kaikista sota karsii turhat rimssut päältä.

Selvähän se, Tuntematon on lopulta rauhan asialla, vaikka voihan tekstiä halutessaan myös romantisoida ja lukea tietynlaisena reiluuden ja toveruuden kuvauksena, ikään kuin todellisen suomalaisen miehuuden poikkileikkauksena. Silti Tuntemattomasta ei voi olla lukematta sitä, miten armoton ja epäreilu sota on, myös siitä selvinneille. Etenkin, jos sattuu häviämään.

Kirjakerho arvosti lukukokemusta, joskin komppaniat ja joukkueet ja upseerit ja sotamiehet menivät varmaan meiltä kaikilta, armeijaa käymättömiltä, vähän sekaisin. Hyvin pysyttiin silti kärryillä.

Suosittelen.


P.S. Hannen mietteitä Tuntemattomasta ja Sotaromaanista voi lukea täältä. 

P.P.S. Tuntemattomasta ovat peräisin nämäkin kuolemattomat, joita voin nyt hyvillä mielen viljellä ihan luontevasti keskustelun lomassa:

Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

Täyty saar jotaki. Mun suullan on vissi joku syöny kissanpaska.

Tulta munil!

Hellelukemista: Kathryn Stockettin The Help

Helteisen heinäkuun kirjakerhokirja oli Kathryn Stockettin The Help (2009, Penguin Books), jonka Laura Beck on suomentanut nimellä Piiat. Luin suomennoksen pari vuotta sitten, mutta nyt piti virkistää muistia alkukielellä, mikä toikin lisää sävyjä tekstiin, joka on osittain kirjoitettu afrikkalaisamerikkalaisella englannilla. Kirjakerho pidettiin syvän etelän hengessä vilpoisalla ja vihannalla kuistilla, jolla tarjoiltiin mm. virkistävää jääteetä ja herkullista gumboa. Ai että!

The Help sijoittuu 1960-luvun alun Mississippiin, jossa rotuerottelu on vielä voimissaan: afroamerikkalaiset  kotiapulaiset hoitavat valkoihoisen keskiluokan kodit ja kasvattavat sen lapset. Ja asetelma on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Rotuerottelun päättävä Civil Rights Act of 1964 on vasta kulman takana.

Etelän kotiapulaisten tarina kerrotaan kolmen naisen äänellä: viisikymppinen, viisas Aibileen on hoitanut valkoisten lapsia koko ikänsä; pahasuinen ja kipakka Minny on Jacksonin paras ruoanlaittaja, ja valkoihoinen plantaasinperijätär Skeeter haaveilee vastoin äitinsä toiveita kirjailijan ja toimittajan urasta ja kaipaa kotiapulaistaan Constantinea, joka hänet käytännössä kasvatti. Koko tarina tapahtuukin kodin piirissä, naisten todellisuudessa, naisten kesken – ja läikkyy vasta loppumetreillä läpi koko yhteiskunnan. 

Kun Skeeter saa ensimmäisen toimittajantyönsä ja pyytää Aibileenin apua kodinhoitopalstansa kirjoittamiseen, orjuudesta alkaneet, rotuerottelun pystyttämät rajat alkavat hämärtyä ja ratista. Lopulta kolmen lähtökohdiltaan varsin erilaisen naisen tarinat lomittuvat tavalla, jolla on kumouksellisia seurauksia. Ystävyys voi kukoistaa odottamattomissa paikoissa, ja yhteisössä on voimaa, hyvässä ja pahassa.

Koska Suomessa on vissiin kuumin kesä 50 vuoteen, lukijan oli helppo samastua myös The Helpin pakahduttavaan helteeseen ja selkärankaa ja polvitaipeita pitkin valuvaan, jatkuvaan hikinoroon. Ja siihen, miten eri asia on siemailla jääteetä uima-altaan laidalla kuin raataa tuntikaupalla ilmastoimattoman talon keittiössä polyesterisukkahousuissa. (Edellinen valokuva on muuten lavastettu: piti lukea mökillä kirjaa laiturilla, väänsinkin senkin viikonlopun duunia sisätiloissa 30 asteessa sans air-conditioning. Vaikkei ny voi verrata enkä mää sillä.)

Vaikka aihe on vakava, kirja on myös hauska: ahneella on totta tosiaan paskainen loppu. Loppu on muutenkin kaikin puolin tyydyttävä happy end, jossa kaikki kääntyy parhain päin, mutta mitäpä muuta sitä kesäkirjalta haluaisi? (Ja ainahan sitä toivoo onnellista loppua, jos sattuu rakastumaan kirjan rakastettaviin hahmoihin.)

Kaiken kaikkiaan hieno kirja: vetävä ja viihdyttävä lukukokemus ja samalla hyvä muistutus siitä, että miten vähän aikaa sitten rotuerottelu oli arkipäivää myös länsimaisessa yhteiskunnassa, herranjestas.
 
Hannen fiiliksiä samaisesta teoksesta voi lukea tästä.

Pikavisiitti Barcelonaan (taas)

Ei voi mitään, piti palata taas kerran Barcelonaan, toistaiseksi viimeistä kertaa vähään aikaan. Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki (El prisionero del cielo, 2011, suom. Antero Tiittula, Otava, 2012) on trilogiaksi alun perin tituleeratun sarjan kolmas osa ja viimeinen, joka meidän kirhahyllystämme löytyy. Sarjan neljäs osa on ilmeisesti suunnitteilla.

Taivasten vanki on edeltäjiään huomattavasti lyhyempi, keveämpi ja komediallisempi: kirja päättyykin kunnon komedian tyyliin häihin ja yleiseen ilonpitoon. Juonikin on selkeämpi: keskiössä on sarjan ihanin hahmo, rakastettavan hauska, fiksu ja rietas Fermin Romero de Torres, jonka hurja selviytymistarina Espanjan sisällissodan aikaisesta vankilasta tässä oikeastaan kerrotaan.

Hirvittävästä aineksista, kidutuksista, mätänevistä ruumiskasoista ja kadonneiden kohtaloista huolimatta Taivasten vangissa on jotenkin paikoin jopa hilpeä tunnelma. Kauhujenkin keskellä on tärkeää pyhittää aikaa ystäville ja kaikkinaisille ruumiin ja sielun nautinnoille.

Kaiken kaikkiaan oli hauskaa ja lohdullista tavata taas vanhoja tuttuja, sarjan molemmista edellisistä osista. Kirjan viimeiset sivut kurkottavat kuitenkin jo seuraavan osaan, tämä oli vasta alkunäytös.

No, ehkä 40-luvulla ei vielä käytetty euroja. Mutta ihan varmasti myytiin kukkia La Ramblalla!

Juice Leskinen omin sanoin

Tervon fiktiivisen lapsuusomaelämäkerran jälkeen lukaisin Juice Leskisen omaelämäkerrallisen Siinäpä tärkeimmät (Tammi, 2003), jossa Suomi-rockin mestari kertoo omin sanoin ja siten kuin muistaa elämäntarinaansa Juankosken lapsuudenmaisemista 80-luvun loppuun saakka Tampereelle. Sanon lukaisin ensinnäkin siksi, että nopsaan meni, ja toiseksi siksi, että nyt, viikkoja myöhemmin huomaan, ettei minulla ehkä ole kirjasta mitään kovin omaleimasta sanottavaa.

Savolaislapsuuksista ja savolaisista on aina mukava lukea, suomalaisen rockin historiasta myös. Nimiä vilahtelee, viinaa vilahtelee kurkusta alas, keikkapaikkoja vilahtelee, naisia, vaimojakin (ovat kuitenkin jotenkin aina sivuosassa, kun tehdään taidetta). Kieli on sillä tavalla juicemaisen näppärää ja kertojan monotoninen tamperelaissavolainen ulputus tuttua.

Ehkä on vain niin, etten ole elämäkertatyyppiä. En, vaikka ihailisinkin kirjoittajaa: en usko, että haluan tietää, mitä taiteilijan elämässä oikeasti tapahtui, kenen kanssa ryypättiin ja kenen kanssa oltiin silleen ja tolleen. Taide puhukoon puolestaan!

Mieleen jäi mm. se, että Juice on tavallaan saman opinahjon kasvatteja kuin minäkin: entinen Tampereen kieli-instituutti on vissiin jokseenkin sama laitos kuin nykyinen Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikön käännöstieteiden osasto. Juicen valmistuminen jäi tosin aikoinaan jonkin kiistan vuoksi viimeistä todistusta vaille, vaan ei se mitään, maailma ei yhtä kääntäjää kaipaa, kun taas Juicea kaipaa kyllä. Hieno sanoittaja, ihan ookoo oman elämänsä kirjuri.

Eh-hee. Omskakas.

Siinäpä tärkeimmät.

Jari Tervo: Esikoinen

Myönnetään, minulla oli liuta ennakkoluuloja Jari Tervoa kohtaan, ihmisenä ja kirjailijana. Ennakoluuloni perustuivat pääasiassa siihen, että Uutisvuoto on huonompi kuin Hyvät ja huonot uutiset ja siihen, että Tervo, keski-ikäinen, keskiluokkainen, valkoinen suomalainen mies, kehtaa kirjoittaa teoksen (Esikoisen kansiliepeen sanoin) "kurdinaisen kujanjuoksusta" (ja sitten oli se jokin tosi huono antisemitistinen läppä joskus taannoin).

No, saatiin joululahjaksi Tervon Esikoinen (2013, WSOY), ja minä nappasin kirjan käteen hetken mielijohteesta. Onneksi sen tein, sillä Esikoinen on hieno, lämmin ja viisas kirja.

Esikoinen on ilmeisesti jollakin tapaa omaelämäkerrallinen teos: kirjan kertoja on 11-vuotias vakava poika nimeltään Jari, joka kirjoittaa päiväkirjaansa vuonna 1972 hyvinkin Tervon lapsuudenperheen näköisestä elämästä Rovaniemen maisemissa. Merkintöihin päätyvät ihastus Ireneen, munakarvojen kasvu, pihan lasten makaaberit leikit, setien tuurireissut, kommunistisen pienyrittäjäperheen värikäs arki, Lasse Virénin koko kansakuntaa yhdistävä 10 000 metrin olympiakultajuoksu, joka Jarilta jää näkemättä, ja ensimmäiset kosketukset Saarikosken runouteen. Omien kokemustensa lisäksi Jari kronikoi Esme-isomummunsa tsaarinaikaisen rakkaustarinan hunghuusipoikaan, Aune-tädin pyrkimyksiä tulla tuomituksi noitana 1600-luvun noitakomission edessä ja äitinsä reseptien taakse kirjoittamia salaisia merkintöjä. Lopulta kaikki tarinat nivoutuvat hykerryttävästi yhteen.

Mitä enemmän luen, sitä enemmän kiinnyn kaikkiin hahmoihin. Sydän syrjällään seuraan Jarin, Maijan ja pikkuisen Unto Abrahamin leikkejä pihapiirissä, vanhempien arkista mutta ilmeisen vireää suhdetta, Aunen toista elämää 1600-luvun mahtavana noitana ja koko kaupungin arkea mummoineen, setineen ja paikallisine kylähulluineen ja juoppoineen. Kirja tuoksuu kodikkaasti seiskarikerrostalolta, gulassilta, hikiseltä laamapaidalta ja mehumaijalta, joka kiertää talosta toiseen, naiselta toiselle, ja taas kerrotaan tarinoita. Kieli on rehevää, omaleimaista ja jotenkin niin rovaniemeläistä, että alussa eriskummalliset sanat ja lausejärjestykset tuntuvat jopa vähän vieraannuttavilta, kunnes tarina imaisee mukaansa.

Tässäkin kirjassa kuvataan nuoren miehen rakkautta tarinoihin ja orastavaa tietä kirjailijaksi, mutta mukana on opetus: tarinoita ei saa rakastaa enempää kuin ihmisiä.

Nauroin ääneen, ja itkinkin. Suosittelen, saapi meiltä lainaan.

Paluu Barcelonaan

Koska Tuulenvarjo oli niin kertakaikkisen lumoava, piti saada äkkiä lisää samaa huumetta. Hotkaisinkin Carlos Ruiz Zafónin (2008) Enkelipelin (El juego del ángel, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, Otava, 2009) muutamassa viikossa. Se on saavutus, koska olin tästä ajasta valtaosan joko äärimmäisen väsynyt tai räkäinen (mikä väistämättä vaikutti lukukokemukseen) ja koska kirjassa on hurjat 607 sivua.

Ollaan siis jälleen Barcelonassa, tutulla Tuulen varjon näyttämöllä, mutta vaikka Semperen kirjakauppa ja Unohdettujen kirjojen hautausmaa ovat tässäkin juonessa oleellisessa osassa, tunnelma on tyystin toisenlainen. Takakansi mainostaa Enkelipeliä Tuulenvarjon "pahaksi sisarpuoleksi". Teos onkin siskoaan huomattavasti synkempi, hurjempi ja hurmeisempi.

Enkelipeli rakentuu nuoren Davíd Martínin kirjallisten ambitioiden ympärille. Kunnianhimoinen ja taitava kirjailijanalku lukee Dickensin Suuria odotuksia, rakastuu tekstiin ja elättää pian itsensä kirjoittamalla kotikaupunkinsa katujen innoittamaa, melodramaattista ja veristä kioskikirjallisuutta "kirottujen kaupungista", kunnes saa mystiseltä kustantajalta tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Palkkiona on mielin määrin rahaa ja terveyttä, niin ettei mieheltä mitään enää puutu, tosin siinä sivussa saattaa joutua ikään kuin myymään sielunsa. No, Martín hyväksyy tarjouksen ja ryhtyy töihin, eikä aikaakaan kun tämänkin teoksen sankari on keskellä huimaa mysteeriä ja goottilaisia kauhukertomusta, jossa teksti ja todellisuus alkavat sekoittua niin, ettei lukija enää tiedä mitä uskoa. Taas seikkaillaan hautuumailla, Ravalin kaduilla, bordelleissa ja pensionaateissa sekä kaupungin hienoimmissa huviloissa.

Lukiessani en voinut olla vertailematta teoksia keskenään. Niissä on paljon samaa, mutta siinä missä Tuulen varjo on kuitenkin täynnä ilonpilkahduksia, Enkelipeli synkkenee surkeasta lähtötilanteestaan aina vain kurjempiin käänteisiin hirvittävällä syöksykierteellä. Tuulen varjon Daniel Sempere on sympaattinen kertoja; Davíd Martín aika ikävä tyyppi (ja jokseenkin epäluotettava kertoja). Tuulen varjossa jokin tainomainen kannattelee tarinaa, mutta lukija uskoo kirjan maailmaan koko ajan; Enkelipelissä juonenkäänteiden uskomattomuus tekee lukukokemuksestakin kirjallisen pelin, jonka avain pakenee lukijaa koko ajan. Ärsyttävää! Koukuttavaa!

Niin tai näin, siinä missä Tuulen varjo ylistää kirjoja ja tarinoita jotenkin yltiöpäisen viattomasti ja romanttisesti, Enkelipeli tuntuu puhuvan kirjojen (ja kirjallisuuden) pimeästä puolesta: kirjailijan turhamaisuudesta ja siitä, että on myös vaarallisia kirjoja ja vääränlaista kunnianhimoa. Ja muutenkin ahneudesta, moraalista ja uskonnosta, muutamia vaatimattomia teemoja mainitakseni.

Kaiken kaikkiaan Enkelipeli ei ehkä ollut yhtä nautinnollinen lukukokemus kuin Tuulen varjo, mutta se meni syvemmälle ihon alle, ärsyttämään.

Lopuksi vielä varoituksen sana: Enkelipeli on aika pelottava, etenkin jos on pelkäämiseen taipuvainen ja vähän kipeä ja nuhainen eikä sen takia tai muutenkaan saa unta. Eikä lukemista voi lopettaa, ennen kuin kurkistaa seuraavalle sivulle. Ja seuraavalle.