lauantai 11. tammikuuta 2014

Vuoden eka: Taivaslaulu

Vuoden eka kirja on samalla viime vuoden vika, luin nimittäin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus, 2013) loppuun justiinsa tämän vuoden puolella. Sain kirjan jouluna äidiltä lainaan ylistysten saattelemana, ja sivut kääntyivätkin nopsaan.

Kirja kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, kauniin rakkaustarinan alun runollisen romanttisista haaveista siihen, kun kuudetta kertaa raskaana oleva Vilja murtuu raskautten, synnytysten ja imetysten loputtomaan sykliin. Samalla se päästää minunlaiseni maallistuneen kaupunkilaisheitukan kurkistamaan pohjoisen vanhoillislestadiolaiskultturiin kohujuttuja syvemmälle. Välillä tuntuukin, että liikutaan jossakin aivan toisessa ajassa, vaikka vähän väliä viitataankin Bratz-nukkeihin.

Pääosassa on nuorenparin lisäksi kaiken lomassa vaikuttava uskonto. Lestadiolaisuutta kuvataan monipuolisesti ja jotenkin kahtaalta: toisaalta seurakunnan ja sen ankarien sääntöjen sanalemana yhteisön ajattelun läpi, toisaalta päähenkilöiden henkilökohtaisena uskona, joka taipuu vaan ei murru, ja vertautuu luontoon, arkiseen ja jykevään rakkauteen, lumienkeleihin ja pellavapäisten lasten nauruun.

Kieli on runollisen herkkää ja taitavaa, liikoja kikkailematta ja koreilematta. Hahmoina Vilja ja Aleksi ovat puhtoisia: viisaita, kärsivällisiä ja tavattoman pitkämielisiä, jopa niin, että he jäivät minulle hiukan etäisiksi. Toisaalta kirjan sanoman mukaista kai onkin, että Vilja on ikään kuin kuka tahansa meistä, kuka tahansa nainen, johon lukija voi kiinnittyä ja samastua.

Pienen pojan äitinä tunnistin (vaikkakin melko etäisesti) kaikuja lastenhoidon ja synnytysten väsyttämän Viljan tunteista. En kuitenkaan ikimaailmassa voi verrata omia kokemuksiani elämään patriarkaalisen uskontoyhteisön alistamana synnytyskoneena.


Hyvä, että luin kirjan: sain kurkistaa maailmaan, josta en mitään tiedä (ja jota en edelleenkään ymmärrä). Viljan ja Aleksin parisuhde, luonnollinen usko ja tarinan ratkaisu kuitenkin kiteyttävät jotakin kaunista uskomisen ja rakkauden olemuksesta, eikä sen kokemuksen ymmärtämiseen tarvitse olla äiti tai minkään kirkon jäsen.

7 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Tämä oli viime vuoden suurin hitti kirjablogeissa ja ilmeisesti monessa muussakin paikassa ainakin kirjastojen varausjonoista päätellen. Minuakin kiinnostaa, mutta taidan odottaa niiden jonojen purkautumista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä, miksi kirja on hitti. :) Vakava aihe, vakava käsittely. Ei ehkä mahdu elämäni tärkeimpien lukukokemustan listalle, mutta hyvä ja kaunis silti, joten suositella voi. (Olikohan jopa liiankin kaunis ja liian täydellinen? Nyhveröisenä nykyajan toimistotyöläisenä sitä kaipaa lukukokemukseen aina jotakin äkkiväärää ja villiä ja ennalta-arvaamatonta ja rikkonaista. Hm.)

      Poista
  3. Noin minäkin koin Taivaslaulun - rakkauslaulun. Lestadiolaisyhteisön rakkaus on vaativaa ja ristiriitaistakin, sillä ihminen jää herkästi suorittajaksi. Omassa mielessään ainakin, ehkä.
    Viljan ja Aleksin rakkaus kantaa. Tulee mieleen Paavalin sanat Raamatusta: Kaikki se kestää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo...Ja niin pysyvät nämä kolme, mutta suurin niistä on rakkaus! Kaunista, juhlavaa, arkista ja niin totta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viljan ja Aleksin takia tuon luki mielellään - lestadiolaisyhteisö taas vaikutti niin ahdistavalta, että kirjan loppuminen oli suorastaan helpotus. Vaan niinhän se on: jos lukee iltaisin, hetkeä ennen nukahtamista, ja etsii miellyttäävä rentoutusta ja pakopaikkaa todellisuudesta, niin tuonne tuskin haluaa. (Nyt aloitin uudestaan Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon, ja vetäydyn menneiden aikojen Barcelonaan joka ilta oikein mielelläni.)

      Poista
  4. Heis, voinko nyt saada tuon lainaan? :) Miulla ois vaihtariks se Adichien uusin, jonka insiproimana kokeilin kookosriisiä (nam!).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saat, pittäähän se lukea muutenkin, jos meinaat tulla maaliskuun lukupiiriin. :)

      Poista