Kirjakerho: Tuntematon sotilas

Edellisessä postauksessa näköjään nautitaan helteistä, ja nyt on joulukuu. Vaan eipä tuo mittään, parannetaan juoksua vuoden loppua kohden ja otetaan menneet kiinni.

Joulukuun kirjakerhoa emännöin minä, ja aiheena oli Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Tämä siksi, että minulta on jäänyt kyseinen klassikko syystä tai toisesta lukematta, ja mikäs sen parempi kannustus kuin olosuhteiden pakko! Toimii. Ja myös siksi, että oli tarkoitus lukea kirja ennen itsenäisyyspäivää ja katsoa sitten Edvin Laineen leffaversio telkkarista uusin silmin (en kerennä).

Vasemmassa alareunassa pilkottaa vanha painos vuodelta 1954.

Hyvähän se oli, ja teki hyvää lukea. Vaikka Tuntematon onkin fiktiota, Linnan todelliset kokemukset rintamalla tekevät siitä minun ja monen muunkin mielessä jonkinlaisen dokumentin sodan todellisuudesta; siitä, miten kokonainen sukupolvi nuoria ja vähän vanhempiakin miehiä joutui tuntemaan nahoissaan herrojen suunnitelmien käytännön toteutuksen. Miten rehvakkaista pojista kasvaa hiljalleen kokeneita sotamiehiä, joille vihollinen ei ole ihminen ja toverien kaatuminen herkistää kerta kerralta vähemmän. Alkuaikojen idealismi, jos kellä sellaista on, murenee sodan kestäessä.

Luin kirjaa iltaisin, turvassa lämpimän peiton alla, kun kaukana ulkona pimeni märkä ja musta syksy. Taidan olla melkoinen kermaperse. Oli sodan oikeutuksesta mitä mieltä tahansa, Linnan velikultien kolmen vuoden matka eräsoilla, metsissä ja juoksuhaudoissa, pakkasessa ja hyhmässä, vähällä ruoalla ja juomalla, ei voi olla koskettamatta. Ketään kumartamaton mutta kaikkein taitavin sotamies, supliikki kannakselainen Rokan Antti ja oikeudenmukaisen johtajan esikuva Koskela ovat erottamaton osa suomalaista kansallishenkilögalleriaa, kuten myös hyväntahtoinen Hietanen ja kaikkien inhokki, ylimielinen helsinkiläisherra Lammio. Konekiväärikomppaniaan mahtuu monenlaisia miehiä, tyhjännaurajia ja kansallisromanttista propagandaa syöneitä keekoilijoitakin, joista kaikista sota karsii turhat rimssut päältä.

Selvähän se, Tuntematon on lopulta rauhan asialla, vaikka voihan tekstiä halutessaan myös romantisoida ja lukea tietynlaisena reiluuden ja toveruuden kuvauksena, ikään kuin todellisen suomalaisen miehuuden poikkileikkauksena. Silti Tuntemattomasta ei voi olla lukematta sitä, miten armoton ja epäreilu sota on, myös siitä selvinneille. Etenkin, jos sattuu häviämään.

Kirjakerho arvosti lukukokemusta, joskin komppaniat ja joukkueet ja upseerit ja sotamiehet menivät varmaan meiltä kaikilta, armeijaa käymättömiltä, vähän sekaisin. Hyvin pysyttiin silti kärryillä.

Suosittelen.


P.S. Hannen mietteitä Tuntemattomasta ja Sotaromaanista voi lukea täältä. 

P.P.S. Tuntemattomasta ovat peräisin nämäkin kuolemattomat, joita voin nyt hyvillä mielen viljellä ihan luontevasti keskustelun lomassa:

Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

Täyty saar jotaki. Mun suullan on vissi joku syöny kissanpaska.

Tulta munil!

Hellelukemista: Kathryn Stockettin The Help

Helteisen heinäkuun kirjakerhokirja oli Kathryn Stockettin The Help (2009, Penguin Books), jonka Laura Beck on suomentanut nimellä Piiat. Luin suomennoksen pari vuotta sitten, mutta nyt piti virkistää muistia alkukielellä, mikä toikin lisää sävyjä tekstiin, joka on osittain kirjoitettu afrikkalaisamerikkalaisella englannilla. Kirjakerho pidettiin syvän etelän hengessä vilpoisalla ja vihannalla kuistilla, jolla tarjoiltiin mm. virkistävää jääteetä ja herkullista gumboa. Ai että!

The Help sijoittuu 1960-luvun alun Mississippiin, jossa rotuerottelu on vielä voimissaan: afroamerikkalaiset  kotiapulaiset hoitavat valkoihoisen keskiluokan kodit ja kasvattavat sen lapset. Ja asetelma on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Rotuerottelun päättävä Civil Rights Act of 1964 on vasta kulman takana.

Etelän kotiapulaisten tarina kerrotaan kolmen naisen äänellä: viisikymppinen, viisas Aibileen on hoitanut valkoisten lapsia koko ikänsä; pahasuinen ja kipakka Minny on Jacksonin paras ruoanlaittaja, ja valkoihoinen plantaasinperijätär Skeeter haaveilee vastoin äitinsä toiveita kirjailijan ja toimittajan urasta ja kaipaa kotiapulaistaan Constantinea, joka hänet käytännössä kasvatti. Koko tarina tapahtuukin kodin piirissä, naisten todellisuudessa, naisten kesken – ja läikkyy vasta loppumetreillä läpi koko yhteiskunnan. 

Kun Skeeter saa ensimmäisen toimittajantyönsä ja pyytää Aibileenin apua kodinhoitopalstansa kirjoittamiseen, orjuudesta alkaneet, rotuerottelun pystyttämät rajat alkavat hämärtyä ja ratista. Lopulta kolmen lähtökohdiltaan varsin erilaisen naisen tarinat lomittuvat tavalla, jolla on kumouksellisia seurauksia. Ystävyys voi kukoistaa odottamattomissa paikoissa, ja yhteisössä on voimaa, hyvässä ja pahassa.

Koska Suomessa on vissiin kuumin kesä 50 vuoteen, lukijan oli helppo samastua myös The Helpin pakahduttavaan helteeseen ja selkärankaa ja polvitaipeita pitkin valuvaan, jatkuvaan hikinoroon. Ja siihen, miten eri asia on siemailla jääteetä uima-altaan laidalla kuin raataa tuntikaupalla ilmastoimattoman talon keittiössä polyesterisukkahousuissa. (Edellinen valokuva on muuten lavastettu: piti lukea mökillä kirjaa laiturilla, väänsinkin senkin viikonlopun duunia sisätiloissa 30 asteessa sans air-conditioning. Vaikkei ny voi verrata enkä mää sillä.)

Vaikka aihe on vakava, kirja on myös hauska: ahneella on totta tosiaan paskainen loppu. Loppu on muutenkin kaikin puolin tyydyttävä happy end, jossa kaikki kääntyy parhain päin, mutta mitäpä muuta sitä kesäkirjalta haluaisi? (Ja ainahan sitä toivoo onnellista loppua, jos sattuu rakastumaan kirjan rakastettaviin hahmoihin.)

Kaiken kaikkiaan hieno kirja: vetävä ja viihdyttävä lukukokemus ja samalla hyvä muistutus siitä, että miten vähän aikaa sitten rotuerottelu oli arkipäivää myös länsimaisessa yhteiskunnassa, herranjestas.
 
Hannen fiiliksiä samaisesta teoksesta voi lukea tästä.