Kirja kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, kauniin rakkaustarinan alun runollisen romanttisista haaveista siihen, kun kuudetta kertaa raskaana oleva Vilja murtuu raskautten, synnytysten ja imetysten loputtomaan sykliin. Samalla se päästää minunlaiseni maallistuneen kaupunkilaisheitukan kurkistamaan pohjoisen vanhoillislestadiolaiskultturiin kohujuttuja syvemmälle. Välillä tuntuukin, että liikutaan jossakin aivan toisessa ajassa, vaikka vähän väliä viitataankin Bratz-nukkeihin.
Pääosassa on nuorenparin lisäksi kaiken lomassa vaikuttava uskonto. Lestadiolaisuutta kuvataan monipuolisesti ja jotenkin kahtaalta: toisaalta seurakunnan ja sen ankarien sääntöjen sanalemana yhteisön ajattelun läpi, toisaalta päähenkilöiden henkilökohtaisena uskona, joka taipuu vaan ei murru, ja vertautuu luontoon, arkiseen ja jykevään rakkauteen, lumienkeleihin ja pellavapäisten lasten nauruun.
Kieli on runollisen herkkää ja taitavaa, liikoja kikkailematta ja koreilematta. Hahmoina Vilja ja Aleksi ovat puhtoisia: viisaita, kärsivällisiä ja tavattoman pitkämielisiä, jopa niin, että he jäivät minulle hiukan etäisiksi. Toisaalta kirjan sanoman mukaista kai onkin, että Vilja on ikään kuin kuka tahansa meistä, kuka tahansa nainen, johon lukija voi kiinnittyä ja samastua.
Pienen pojan äitinä tunnistin (vaikkakin melko etäisesti) kaikuja lastenhoidon ja synnytysten väsyttämän Viljan tunteista. En kuitenkaan ikimaailmassa voi verrata omia kokemuksiani elämään patriarkaalisen uskontoyhteisön alistamana synnytyskoneena.
