Pikavisiitti Barcelonaan (taas)

Ei voi mitään, piti palata taas kerran Barcelonaan, toistaiseksi viimeistä kertaa vähään aikaan. Carlos Ruiz Zafónin Taivasten vanki (El prisionero del cielo, 2011, suom. Antero Tiittula, Otava, 2012) on trilogiaksi alun perin tituleeratun sarjan kolmas osa ja viimeinen, joka meidän kirhahyllystämme löytyy. Sarjan neljäs osa on ilmeisesti suunnitteilla.

Taivasten vanki on edeltäjiään huomattavasti lyhyempi, keveämpi ja komediallisempi: kirja päättyykin kunnon komedian tyyliin häihin ja yleiseen ilonpitoon. Juonikin on selkeämpi: keskiössä on sarjan ihanin hahmo, rakastettavan hauska, fiksu ja rietas Fermin Romero de Torres, jonka hurja selviytymistarina Espanjan sisällissodan aikaisesta vankilasta tässä oikeastaan kerrotaan.

Hirvittävästä aineksista, kidutuksista, mätänevistä ruumiskasoista ja kadonneiden kohtaloista huolimatta Taivasten vangissa on jotenkin paikoin jopa hilpeä tunnelma. Kauhujenkin keskellä on tärkeää pyhittää aikaa ystäville ja kaikkinaisille ruumiin ja sielun nautinnoille.

Kaiken kaikkiaan oli hauskaa ja lohdullista tavata taas vanhoja tuttuja, sarjan molemmista edellisistä osista. Kirjan viimeiset sivut kurkottavat kuitenkin jo seuraavan osaan, tämä oli vasta alkunäytös.

No, ehkä 40-luvulla ei vielä käytetty euroja. Mutta ihan varmasti myytiin kukkia La Ramblalla!

Paluu Barcelonaan

Koska Tuulenvarjo oli niin kertakaikkisen lumoava, piti saada äkkiä lisää samaa huumetta. Hotkaisinkin Carlos Ruiz Zafónin (2008) Enkelipelin (El juego del ángel, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, Otava, 2009) muutamassa viikossa. Se on saavutus, koska olin tästä ajasta valtaosan joko äärimmäisen väsynyt tai räkäinen (mikä väistämättä vaikutti lukukokemukseen) ja koska kirjassa on hurjat 607 sivua.

Ollaan siis jälleen Barcelonassa, tutulla Tuulen varjon näyttämöllä, mutta vaikka Semperen kirjakauppa ja Unohdettujen kirjojen hautausmaa ovat tässäkin juonessa oleellisessa osassa, tunnelma on tyystin toisenlainen. Takakansi mainostaa Enkelipeliä Tuulenvarjon "pahaksi sisarpuoleksi". Teos onkin siskoaan huomattavasti synkempi, hurjempi ja hurmeisempi.

Enkelipeli rakentuu nuoren Davíd Martínin kirjallisten ambitioiden ympärille. Kunnianhimoinen ja taitava kirjailijanalku lukee Dickensin Suuria odotuksia, rakastuu tekstiin ja elättää pian itsensä kirjoittamalla kotikaupunkinsa katujen innoittamaa, melodramaattista ja veristä kioskikirjallisuutta "kirottujen kaupungista", kunnes saa mystiseltä kustantajalta tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Palkkiona on mielin määrin rahaa ja terveyttä, niin ettei mieheltä mitään enää puutu, tosin siinä sivussa saattaa joutua ikään kuin myymään sielunsa. No, Martín hyväksyy tarjouksen ja ryhtyy töihin, eikä aikaakaan kun tämänkin teoksen sankari on keskellä huimaa mysteeriä ja goottilaisia kauhukertomusta, jossa teksti ja todellisuus alkavat sekoittua niin, ettei lukija enää tiedä mitä uskoa. Taas seikkaillaan hautuumailla, Ravalin kaduilla, bordelleissa ja pensionaateissa sekä kaupungin hienoimmissa huviloissa.

Lukiessani en voinut olla vertailematta teoksia keskenään. Niissä on paljon samaa, mutta siinä missä Tuulen varjo on kuitenkin täynnä ilonpilkahduksia, Enkelipeli synkkenee surkeasta lähtötilanteestaan aina vain kurjempiin käänteisiin hirvittävällä syöksykierteellä. Tuulen varjon Daniel Sempere on sympaattinen kertoja; Davíd Martín aika ikävä tyyppi (ja jokseenkin epäluotettava kertoja). Tuulen varjossa jokin tainomainen kannattelee tarinaa, mutta lukija uskoo kirjan maailmaan koko ajan; Enkelipelissä juonenkäänteiden uskomattomuus tekee lukukokemuksestakin kirjallisen pelin, jonka avain pakenee lukijaa koko ajan. Ärsyttävää! Koukuttavaa!

Niin tai näin, siinä missä Tuulen varjo ylistää kirjoja ja tarinoita jotenkin yltiöpäisen viattomasti ja romanttisesti, Enkelipeli tuntuu puhuvan kirjojen (ja kirjallisuuden) pimeästä puolesta: kirjailijan turhamaisuudesta ja siitä, että on myös vaarallisia kirjoja ja vääränlaista kunnianhimoa. Ja muutenkin ahneudesta, moraalista ja uskonnosta, muutamia vaatimattomia teemoja mainitakseni.

Kaiken kaikkiaan Enkelipeli ei ehkä ollut yhtä nautinnollinen lukukokemus kuin Tuulen varjo, mutta se meni syvemmälle ihon alle, ärsyttämään.

Lopuksi vielä varoituksen sana: Enkelipeli on aika pelottava, etenkin jos on pelkäämiseen taipuvainen ja vähän kipeä ja nuhainen eikä sen takia tai muutenkaan saa unta. Eikä lukemista voi lopettaa, ennen kuin kurkistaa seuraavalle sivulle. Ja seuraavalle.

Barcelonan varjoisilla kujilla

Vaikka edellisessä postauksessa uhosinkin, etten lue juuri mitään kahta kertaa, niin hahhaa, luenpas. Jos on painava syy. (Ja myös siksi, että minulle on suotu unohduksen lahja: en muista lukemieni kirjojen juonia tai elokuvien loppuja juuri koskaan, joten jokainen kerta on tavallaan aina eka.)

Niin tai näin, luin kuitenkin Carlos Ruiz Zafónin (2001) Tuulen varjon (Sombra del Viento, suom. Tarja Härkönen, Otava, 2004) ensimmäisen kerran vuosia sitten ja rakastuin heti niin tarinaan, romaanin henkilöihin kuin salaperäiseen Barcelonaankin. Sitten unohdin koko kirjan, kunnes vuosia myöhemmin, viime kesänä, löysin Zafónin koko tähänastisen Barcelona-trilogian kirja-alesta sopivasti juuri ennen häämatkaamme, jonka määränpää oli heinäkuisen helteinen Barcelona.

En ehtinyt lukea kirjoja ennen reissua, mutta mieheni aloitti Tuulen varjon häämatkan viime metreillä. Ja luki sitten trilogian seuraavan osan. Ja seuraavan. Ja haluaa nyt palata Barcelonaan. On nimittäin joitakin kirjoja, joiden maailmaan haluaa jäädä ja unohtua pitkäksi aikaa. Tuulen varjo on tällainen.

Tarina alkaa, kun isä vie 10-vuotiaan Daniel Semperen Barcelonan tarkimmin vartioidun salaisuuden äärelle: tainomaiselle unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä, korkeuksiin kurottavien, sokkeloisten kirjahyllylabyrinttien seasta Danielin on valittava yksi kirja ja varmistettava, ettei se unohdu koskaan.

Daniel valitsee Julián Caraxin Tuulen varjon ja ihastuu niin, että yrittää etsiä käsiinsä kirjailijan koko tuotannon. Pian käy ilmi, että joku toinenkin on samalla asialla, muttei lukeakseen teoksia, vaan hävittääkseen ne. Käynnistyy melkoinen salaisuuksien ja valheiden vyyhti, joka vie sankarimme seikkailulle Barcelonan ylhäisimpien ja alhaisimpien koteihin ja palatseihin, ystävyyden, petoksen ja suuren rakkaustarinan alkulähteille.

Tuulen varjo sijoittuu Francon ajan alun repaleiseen ja pelokkaaseen Barcelonaan, jossa kuolema on koko ajan läsnä, muun muassa diktatuuria symboloivan komissaario Fumeron hahmossa. Yhtä lailla läsnä on kuitenkin myös elämä, koko kirjollaan ja kurjilla ihmiskohtaloillaan, romanttisina kiemuroina ja kaiken voittavina rakkaustarinoina.

Lukija saa seurata Danielin kasvua pikkupojasta nuoreksi mieheksi värikkäiden ystävyyssuhteiden, haparoivien erotiikan ensiaskelten ja hurjien juonenkäänteiden läpi. Kieli on eteläeurooppalaisen yltäkylläistä, hauskaa, mahtipontista, tarkkaa, viettelevää ja huikentelevaisen liioittelevaakin, tarpeen mukaan

Kirjassa on 647 sivua, muttei yhtään liikaa. Juoni on niin jännä ja uskomaton ja kuitenkin omassa maailmassaan ihan uskottava, että loppu tulee sittenkin liian nopeasti. Onneksi Zafón on kirjoittanut muutakin: kirjahyllyssä odottaa kaksi seuraavaa osaa.

Clara Barceló asui täällä.

Suosittelen Tuulen varjoa varauksetta kaikille, jotka rakastavat vanhojen kaupunkien sokkeloisia kujia, kohtalokkaita rakkaustarinoita, adjektiivien ryöstöviljelyä, koukeroisia lauseita, vanhojen kirjojen tuoksua ja ajatusta siitä, että kaikki mitä luemme, muokkaa elämäämme tavoilla, joista emme olisi osanneet uneksiakaan.

On palattava Barcelonaan, pian. Kakkososa Enkelipeli odottaa jo yöpöydällä.